Blogimme julkaisee professori Pirjo Markkolan hieman muokatun puheenvuoron, jonka hän piti Matti Hannikaisen ja Jussi Vauhkosen kirjoittaman historiateoksen Ansioiden mukaan. Yksityisalojen työeläkkeiden historia, SKS 2012, julkistamistilaisuudessa 7.3.2012.
Matti Hannikaisen ja Jussi Vauhkosen kirjoittama historiateos Ansioiden mukaan. Yksityisalojen työeläkkeiden historia julkistettiin Helsingissä 7.3.2012 pidetyssä seminaarissa. Vaikka kirja on syntynyt tilaustyönä, se on perusteellinen tutkimus, jossa työeläkkeitä tarkastellaan niiden historiallisessa kontekstissa.
Lähes kuusisataasivuinen järkäle on tärkeä käsikirja, jossa eläkejärjestelmän monimutkainen ja poliittisesti hy vin moniin kysymyksiin kietoutuva historia käydään tarkasti läpi. Suomalaisen yhteiskunnan historiaa tutkivalle ja opettavalle se on ”must have”-teos.
Minulla oli ilo kommentoida tätä tutkimusta heti tuoreeltaan julkistamisseminaarissa. Tilaisuudessa esitettiin kolme pyydettyä puheenvuoroa, joista osalleni lankesi teoksen tarkasteleminen teeman ”turva” kautta. Muut teemat olivat raha ja oikeudenmukaisuus. Etukäteen toivottiin, että reflektoisin kirjan esiin nostamia ajatuksia. Tehtävä oli sikäli kiitollinen, että Ansioiden mukaan nostaa esiin monia ajatuksia, jotka liittyvät sekä turvaan että rahaan ja oikeudenmukaisuuteen.
Kirjaa lukiessa ymmärtää monia asioita, muun muassa sen, miksi eläkejärjestelmää on ollut vaikea remontoida. Kirjoittajat kuvaavat yhtäältä jännitettä kansaneläkejärjestelmän ja työeläkejärjestelmän välillä, toisaalta he tuovat esiin eri poliittisten tahojen ja työmarkkinaosapuolten erilaiset intressit. Lisäksi he osoittavat, miten eläkeratkaisut ovat usein kietoutuneet ihan muihin kysymyksiin: politiikan agendalla vaikkapa työllisyys, tuottavuus ja talouskasvu tai aivan muita sektoreita koskevat asiat ovat usein nousseet eläkekysymyksen edelle tai se on kytketty osaksi poliittisia valtataisteluita.
Työeläkkeiden historiaa lukiessa ymmärtää myös, että ihanteista ja tavoitteista on helppo puhua, kun ei tarvitse ajatella rahaa, mutta pelkkä puhe rahastakaan ei riitä. Ihanteet ja tavoitteet ohjaavat sitä, mihin rahaa voidaan käyttää, halutaan käyttää ja ehkä jopa käytetään. Siksi muustakin kuin rahasta pitää puhua.
Turva on hyvin myönteinen käsite, jonka synonyymejä ovat esimerkiksi suojelus, tuki ja suoja. Toisinaan väitetään, että ”turvallisuus, turva, on yksi ihmisen perustarpeista”. Samalla se ei ole mikään yksinkertainen asia. Turvan kääntöpuolena ovat riskit ja uhat. Miltä meitä suojataan ja turvataan? Eläkekysymyksen yhteydessä turvattavana on ennen kaikkea toimeentulo. Mistä toimeentulon turva rakentuu, kun ihminen ei pysty enää elättämään itseään työnteolla tai hänen työuraansa pidetään jo riittävän pitkänä. Suomalaisessa yhteiskunnassa työ ja toimeentulo rakentuvat eri tavoin elämänkaaren eri vaiheissa ja eri elämäntilanteissa.
Hannikaisen ja Vauhkosen kirja saa miettimään, mistä vanhuudenturva on aiemmin rakentunut. Ennen kansaneläkettä ja työeläkkeitä vähävaraisten ”työurat” olivat pakosta pitkiä. Sen jälkeen keskeisimpiä turvan tuottajia olivat perhe, työnantaja ja seurakunta. Jokaisen seurakunnan oli määrä huolehtia omista köyhistään, joilla ei ollut muuta turvaa. Lisäksi esimerkiksi käsityöläisillä esiintyi jonkin verran keskinäiseen apuun perustuvia järjestelyjä.
Omien tutkimusteni takia tästä kirjasta tulee mieleeni köyhäinhoidon/vaivaishoidon historia. Se saa minut ajattelemaan tamperelaisia köyhäinhoidon asiakkaita, teollisuuskaupungin vanhuksia 1800/1900-lukujen vaihteessa. He asuivat esimerkiksi lastensa kanssa tai jakoivat asunnon muun henkilön kanssa ja muuttivat usein, mikä kertoo siitä, että asuinkulut joustivat, kun kulutuksessa ei ollut muuta joustonvaraa. Tamperelaisvanhukset harjoittivat torikauppaa, kutoivat sukkia, myivät leipiä, hoitivat lapsia, hankkivat muita sivuansioita, mutta silti he eivät tulleet toimeen ansiotuloillaan vaan joutuivat turvautumaan kunnalliseen köyhäinhoitoon. Mahdolliset muut, vähemmän kunnialliset elinkeinot (esimerkiksi viinanmyynti) eivät näy köyhäinhoidon aineistoista, koska niistä ei tietenkään kerrottu viranomaisille.
Köyhän vanhuksen kohtalona – hyvänä tai huonona – oli myös vaivaistalo, köyhäintalo, kunnalliskoti. Vaivaistalojen ankeus oli yleisesti käytetty argumentti työväenliikkeen retoriikassa. Vaivaistalot olivat työväestölle sekä retoriikkaa että todellisuutta. Maaseudulla käytetty syytinkijärjestelmä ei sekään turvannut tilattoman väestön vanhuutta. Ongelma ei ollut mitätön: 1900-luvun vaihteessa lähes puolet maatalousväestöstä kuului niin sanottuun tilattomaan väestöön.
Varsinkin Matti Hannikaisen osuudesta käy ilmi suomalaisen yhteiskuntahistorian keskeinen jännite, joka kiteytyy kirjassa käytettyyn käsitteeseen ”teollistuva agraariyhteiskunta”. Siinä agraari köyhyys muuttui hyväksytystä olotilasta (tai olotilasta johon alistuttiin) ongelmaksi, se alettiin käsitteellistää ongelmana. Samaan aikaan urbaani köyhyys miellettiin teollistuvan yhteiskunnan ongelmaksi. Tässä murroksessa keskinäisen avun periaatteesta rakentui sosiaalivakuutus. Se oli uusi periaate, joka haastoi köyhäinhoitoon ja vaivaisapuun perustuvan turvan, turvaamisen. Muun muassa invaliditeettivakuutuskomitea (1908) edusti Suomessa tätä uutta periaatetta, jossa teollistuvan agraariyhteiskunnan sosiaalista turvallisuutta jäsennettiin.
Sosiaaliturva on suhteellisen uusi käsite, joka on ajoitettu 1930-luvulle, jolloin esimerkiksi USA:n (1935) ja Uuden-Seelannin (1938) sosiaaliturvalaeissa sosiaalivakuutus ja sosiaalihuolto pyrittiin yhdistämään yhtenäiseksi järjestelmäksi. Sosiaaliturvan piiriin kuuluu tässä ajattelussa työkyvyttömyys, jota sairaus, vanhuus, vammaisuus tai tapaturmat aiheuttavat. Työeläkkeet liittyvät politiikkaan, jonka tarkoitus on taata sosiaalisten riskien uhkaamille ihmisille toimeentulo joko sosiaalivakuutuksen, sosiaaliavustuksen tai sosiaalihuollon avulla.
Teos Ansioiden mukaan paljastaa monia turvaan liittyviä historiallisia jatkumoita. Historiallisia jatkumoita esiintyy kysymyksissä, joissa köyhäinhoito, eläkkeet ja hyväntekeväisyys kietoutuvat toisiinsa. Varhaisessa yhteiskuntapolitiikassa köyhäinhoidon ja hyväntekeväisyyden nöyryyttävyyden tilalle pyrittiin rakentamaan eläkejärjestelmä. Silti sosiaalihuollon, sosiaalivakuutuksen ja sosiaaliavustusten suhde jatkuu. Tästä hyvä esimerkki on työttömyyseläke, jossa nämä suhteet taas kietoutuivat.
Kaikesta huolimatta sosiaaliturvan historiassa eläkkeet edustavat jatkumossa keskeistä katkosta. Katkos tulee ajatuksesta, jonka mukaan työntekijällä on oikeus eläkkeeseen ja sitä kautta kunnialliseen vanhuudenturvaan. Turva, raha ja oikeudenmukaisuus ovat työeläkkeiden historian tarpeellisia elementtejä, joita tarvitaan myös tulevaisuudessa.
Ansioiden mukaan on erinomainen teos työeläkejärjestelmän historiasta. Sen rinnalle ja sen jatkoksi toivon tutkimusta vanhuuden sosiaalihistoriasta. Väestön ikääntyminen tai ikääntyvä väestö esitetään suurena haasteena, johon sekä eurooppalaisen yhteiskuntapolitiikan että yhteiskuntatutkimuksen pitäisi pystyä vastaamaan. Tässä yhteydessä olisi oikein perusteltua tehdä seikkaperäistä tutkimusta ikääntyvän väestön arjesta ja sen historiasta 1900- ja 2000-lukujen Suomessa.
Pirjo Markkola
Seuran järjestyksessä kahdeskymmenesviides Väki Voimakas vuosikirja on ilmestynyt. Teemana on työväestö maahanmuuttajana. Pääosa artikkeleista on seuran viime vuoden kesäseminaarin satoa. Kirja on myynnissä 
merkittävänä tutkijana, hänen kirjoituksensa eivät ole olleet paljoa esillä 1980-luvun Palmgren-renessanssin jälkeen, jolloin hänen tekstejään julkaistiin uudelleen ja jolloin hän itse julkaisi lukuisia teoksia. Viime viikolla hänen monipuolinen elämänsä nousi kuitenkin hetkeksi valokeilaan – Palmgrenin kunniaksi järjestettiin Helsingissä, Työväenliikkeen kirjastossa 12.1. 100-vuotisseminaari. (nauhoite seminaarista osoitteessa: 
