Harvoin saa luettavakseen yhtä perusteellista, hienosti kirjoitettua ja rakennettua arviota kuin tämä: Sakari Saaritsa arvioi Leena Enbomin teosta Työväentalolle vai seurahuoneelle? Työväen vapaa-ajantoiminta, politiikka ja vastarinta 1920- ja 1930-lukujen tehdasyhdyskunnassa. THPTS 2014. 262 s. Nauttikaa!
Vastarinnan muuri
Leena Enbomin opinnäytteeseen perustuva monografia Työväentalolle vai seurahuoneelle? Työväen vapaa-ajantoiminta, politiikka ja vastarinta 1920- ja 1930-lukujen tehdasyhdyskunnassa käsittelee maailmansotien välisen ajan Valkeakosken työväestön vapaa-ajan toimintaa – erityisesti urheilu- ja näytelmätoimintaa – politiikan ja vastarinnan näkökulmasta. Sosiaalihistoriallisen tutkimuksen johtoajatuksena on osoittaa eri tavoin, että myös vapaa-ajantoiminta oli poliittinen, vastarintaa ilmentänyt osa työväen yhteisöllistä elämää, silloinkin kuin toimijat itse olivat asiasta eri mieltä.
Poliittisten leirien saaristo
Monet teollistuvan Suomen tehtaat sijoittuivat energian, puuraaka-aineen ja kuljetuksen kannalta edullisiin, mutta entuudestaan harvan asuttuihin paikkoihin vesiväylien varrelle. Tämä loi maahan jopa puolet työväestä 1920-luvulla käsittäneen teollisuusyhdyskuntien saariston. Näille pitkin maatalousvaltaista, köyhää maata siroutuneille ”enklaaveille” oli tyypillistä korostunut riippuvuus yhdestä työnantajasta, työvoiman tarvitsemien palvelujen laaja tuottaminen yhtiön toimesta aina asumisesta terveydenhuollon kautta koulutukseen, ympäröivää maaseutua nopeammin nouseva elintaso ja tähän liittyneet jännitteet, tiukka sisäinen säätyraja sekä poliittisten ja taloudellisten konfliktien kärjistyminen hetkellisesti rajuiksi ja dramaattisiksi. Tutkimuskirjallisuudessa ne on esitetty milloin harmonisina hyvinvoivina paternalistisina perheinä, milloin tukahduttavina, konfliktintäyteisinä riiston, mielivallan, ja luokkajakojen kenttinä, mutta pääsääntöisesti aina jollain tavalla tiiviinä ja erillisinä kokonaisuuksina.[1]
Sisällissotaa seuranneet vuosikymmenet olivat tehdasyhdyskunnissa monella tapaa levotonta, jännitteistä ja epävakaata aikaa. Toisin kuin Valkeakoskella, monilla paikkakunnilla nähtiin lakkoja, jotka paternalistisen järjestelmän puitteissa laajenivat totaaliseksi taloudelliseksi sodankäynniksi työsulkuineen ja joukkohäätöineen. Varsinkin 1920-luvun lopulta alkaen, talouskasvun ja voimistuvan ay-liikkeen ”linnarauhan” vuosien vaihtuessa lamaan ja lapualaisaikaan, työnantajat pyrkivät hallitsemaan työvoimaansa keskinäisellä koordinaatiolla ja suunnitelmallisella ’sosiaali-insinöröinnillä’. Vuodesta 1925 Valkeakoskeakin hallinnut Yhtyneiden Paperitehtaiden johtaja Rudolf Walden oli tässä kehitystyössä etulinjassa. Ammattitaitoisen työvoiman liikkuvuutta ja kilpailua osaajista hillittiin yhteisellä palkkapolitiikalla. Vuonna 1928 aloitetun kortistoinnin tarkoituksena oli estää lakkolaisten uudelleentyöllistyminen ja luoda väline poliittisesti häiritsevien ainesten puhdistamiselle työvoimasta.. Yhdyskuntien sisällä pyrittiin luotettavan ydintyövoiman muovaamiseen paitsi valikoinnilla, myös suunnittelemalla ja ohjaamalla ihmisten elämää ja ajanviettoa kokonaisvaltaisesti yhdistystoiminnalla, harrastusmahdollisuuksilla ja rituaaleilla. Hyvä työläinen kuului suojeluskuntaan, urheili tehtaan joukkueessa, kuului tehtaan näytelmäkerhoon, ja mikäli ei asunut tehtaan asunnossa vaan työnantajan kannustamana omakotitalossa, ”asui omaa kotiaan Yhtiön kotitalousneuvonnan opastamana ja pihanhoitokilpailujen innostamana”.[2]
Kolikon toinen puoli, tukahduttaminen, voimistui 1930-luvun taitteesta. Poliittisten ja ammatillisten organisaatioiden ohella myös suuri määrä ”kommunistisina” pidettyjä työväen vapaa-ajan järjestöjä, kuten merkittävä urheiluseura Jyry, lakkautettiin tasavallan suojelulain nojalla. Tilalle jäivät sosialidemokraattien osin pelastustarkoituksessa perustamat rinnakkaisjärjestöt sekä työnantajan tarjoamat – tai tyrkyttämät – hyvin resursoidut valkoiset vaihtoehdot. Valkeakoskella lakkautettuja järjestöjä oli kaikkiaan toistakymmentä. Tämä työväestön riippumattoman toimintatilan kaventaminen pakkotoimilla, painostuksella ja häirinnällä on tärkeä konteksti Enbomin tutkimukselle, joka etsii politiikkan jälkiä kentiltä, joilla sitä ei normaalisti ajateltu esiintyneen. Enbom luonnehtii näkökulmaansa sellaiseksi, jossa ” yksilö näyttäytyy yhteiskunnallisten rajoitteiden viidakossa luovivana vastarinnan subjektina, jonka sanat, teot ja käsitykset eivät aina muodosta koherenttia kokonaisuutta” (Saatteeksi, s. 5), ja määrittelee kirjoittavansa ”eräänlaista totaalihistoriaa poliittisen yhteisön synnystä” (s. 12). Historiaa kirjoitetaan tässä nimenomaan alhaalta. Lähestymistavan edellyttämästä vastarinnan subjektista otteen saaminen vaatii kuitenkin milloin organisaatiolähtöisen politiikkakäsityksen ylittämistä toimijoiden oman maailman korostamisen nimissä, milloin toimijoiden omankin äänen paikalleen panemista tutkijan valitseman teoreettisen ja menetelmällisen optiikan hyväksi.
Hankalat verkostot
Ydinaineistona toimivaa, vapaa-ajan toimintaan osallistuneilta eri aikoina kerättyä muistitietoa analysoidaan kirjassa kolmesta viitekehyksestä: verkostonäkökulmasta (Osa I, Verkostojen ytimessä ja ympärillä), politiikkakäsitysten näkökulmasta (Osa II, Politiikka puheessa) ja vastarinnan näkökulmasta (Osa III, Vastarinta verkostoissa). Avatessaan verkostoanalyysia, muistitietotutkimusta ja tehdasyhteisötutkimusta tekijä osoittaa vakuuttavaa perehtyneisyyttä ja paneutuneisuutta sekä kotimaiseen että kansainväliseen kirjallisuuteen. Vaikutelma kertautuu ja voimistuu käsittelyluvuissa, joissa Enbom mobilisoi taitavasti ja laaja-alaisesti milloin valtiollisten käsitteiden historiaa, milloin arkisen vastarinnan antropologiaa, milloin perinteentutkimusta rakentaakseen tulkintoja usein niukoiksi jääneistä johtolangoista aineistossa.
Joitain (mahdollisesti oireellisia) reunahuomautuksia voi esittää. Enbom esimerkiksi mainitsee alaviitteessä Maurizio Gribaudin Torinolaisia työläisiä koskevan legendaarisen Itinéraires ouvriers -tutkimuksen[3] käsittelevän ”luokkamuodostusta”. Italiaksi nimellä Mondo operaio e mito operaio (Työläisen maailma ja työläisen myytti) julkaistun teoksen päätulos oli kuitenkin juuri luokkapohjaisen, yhtenäisen vastarintakulttuurin hartaasti vaalitun ideaalin purkaminen verkostoanalyysin kautta. Ihmiset toimivat yhdessä tilanteellisesti, eriytyivät usein nopeasti toisistaan elämänkulkujensa kautta, eivätkä antaneet työläiskorttelien sosialistisen retoriikan rajoittaa valintojaan. Yhdessä Luisa Passerinin[4] kanssa Gribaudi myös käytti muistitiedon kriittistä lähiluentaa, ei tavoittaakseen kätkettyä vastarintaa, vaan tehdäkseen näkyväksi työväestön laajaa sopeutumista ja joustavaa osallisuutta fasismiin Mussolinin kaudella.
Viitekehyksessä on lisäksi silmiinpistävä Foucaultin mentävä aukko (koko tutkimus ei sisällä F-sanaa kertaakaan!). Vaikka valinta voi nykysosiaalihistoriassa olla monien mielestä suorastaan virkistävä, lisä ei ehkä olisi ollut aivan turha. Toisaalta Foucaultiin yhdistetty ajatus vallasta toimivien subjektien kasvattamisena ja muokkaamisena olisi voinut soveltua tehdasyhteisön kulttuuripaternalismiin hyvin; toisaalta se olisi voinut nostaa esiin myös kysymyksen siitä, mitä eroja työväenliikkeen ja työnantajien muokkausprojekteilla vallankäytön näkökulmasta oli.[5]
Osa ”Verkostojen ytimessä ja ympärillä” kuvaa vapaa-ajan toiminnan organisoitumista ja siihen liittyneitä sosiaalisia suhteita. Vaikka tavoite on kuvata kahden erillisen vapaa-ajanvieton piirin muotoutumista Seurahuoneen ja Työväentalon ympärille, painopiste on vahvasti jälkimmäisessä, ennen kaikkea näytelmäseura Työväen Näyttämön (TY:n näytelmäkerho 1908-, itsenäiseksi 1922-), urheiluseura Valkeakosken Jyryn (perustettu 1905, Jyry-nimellä 1910, lakkautettu 1930) ja sen rinnalle perustetun sosialidemokraattivetoisen Koskenpoikien (1929-) kehityksessä ja sosiaalisissa verkostoissa. Wrightiläinen vaihe, samoin kuin eliittien rooli modernin kansalaisyhteiskunnan toimintamuotojen paikkakunnalle tuomisessa, sivuutetaan nopeasti, ja keskeinen juonne on tuttu leirijako punaiseen ja valkoiseen vapaa-ajantoimintaan.
Enbomin keräämät luvut eri organisaatioiden jäsenmäärien kehityksestä viittaavat siihen, että porvarillinen puoli voimistui asteittain kohti 1930-luvun loppua. Tukahduttaminen, painostus ja houkuttelu olivat keskeinen osa dynamiikkaa. Jyryn lakkautus oli 1920-luvun nousun jälkeen kova isku, josta palautumisessa Koskenpojat kykenivät vain osasuoritukseen. Samaan aikaan vuosikymmenen taitteessa työnantaja alkoi perustaa omia kilpailevia rinnakkaisjärjestöjään, joihin satsattiin voimakkaasti. Työntekijöitä painostettiin liittymään tehtaan järjestöihin työllistymisen ehtona, ja väärän leirin urheilutoimintaan osallistuvia irtisanottiin tai esteltiin pääsemästä rientoihin. Sekä urheilu- että teatteripuolella tapahtui myös joitakin lahjakkuuksien ”ostoja” ammattimaisempaan toimintaan. Kuten Enbom toteaa, painostusta ja sanktiointia esiintyi käytettävissä olevien valtaresurssien puitteissa myös toisella puolella. Keskusliiton kieltävät määräykset porvarillisiin seuroihin kuulumisesta tai kilpailuihin osallistumisesta, paikalliset päätökset vaatia poliittisen työväenjärjestön jäsenyyttä urheiluharrastajiltakin ja yhteisön epävirallinen painostus viittaavat sellaiseen ”kehottavaan, kieltävään, ohjaavan ja houkuttelevaan” työväenliikkeeseen, johon liiallinen keskittyminen tutkimuksessa on Enbomin mukaan ollut syynä vaikutelmaan ihmisten käyttämisestä ”pelkkinä pelinappuloina” (s. 33).
Analysoidessaan osallisuuden muotoja Enbom pyrkii hyödyntämään verkostonäkökulmaa. Hän erottaa toimijat kantaporukkaan, suorittaviin roolinäyttelijöihin tai urheilijoihin, hanttihommia ja avustavia tehtäviä suorittaneeseen ”lisäväkeen”, yleisöön, sekä lainaajiin ja lahjoittajiin. Kantaporukasta esiin nousee tietynlaisten ”tuottajien” ryhmä, joka oli aina paikalla, organisoi, rakensi kulisseja, maalasi, mainosti ja kantoi vastuun kaiken sujumisesta nousematta välttämättä itse lavalle kuin pakon edessä. Matalaa profiilia pitäneet puuhamiehet olivat usein kuitenkin myös poliittisia ”järjestömiehiä”. Johtoportaan sukupuolittuneisuus nostetaan esille, samoin kuin perheellistymisen vähemmän yllättävät vaikutukset erityisesti naisten osallistumiseen, mutta sukupuoli ei ole tarkastelussa keskeinen ulottuvuus. Eritasoisten osallistujien ja yleisön roolia tulkitessaan Enbom hyödyntää Raimo Parikan ”joustavan osallisuuden” käsitettä ja Kari Teräksen mallia aikakauden ay-toiminnasta, jossa pientä muodollista ydintä tärkeämpi oli se laaja epämuodollinen verkosto, joka kyettiin mobilisoimaan palkkaliikkeen tueksi.[1] Tällöin tapahtumien liepeillä olijatkin voidaan laskea keskeiseksi osaksi työväenliikkeen leirihegemoniaa, vaikka Enbom itsekin toteaa, että sama porukka saattoi katsastaa juhlat kummallakin puolella aitaa, eikä tuottajille tai heidän taka-ajatuksilleen aina osattu uhrata ajatusta. Verkostoanalyysi on vaikea laji, eikä Enbomin sujuva narratiivi nojaa kovin tiukan tai formaalin tarkastelun varaan. Aineistot ovat usein aukkoisia ja vinoja, minkä tekijä tuo esille. Kehämalli, myöhemmin esitelty Marshall Sahlinsin vaihtoteoreettinen malli ja niiden sopiminen päällekkäin maailmansotien välisen ajan Valkeakoskella ovat loppupelissä hyvin perusteltuja hypoteeseja.
Hyvin kiinnostavaksi Enbomin löydökset käyvät mikroanalyysissa Jyryn vuoden 1923 kansallisten painikilpailujen lahjoitus- tai ”kerjuulistasta”. Tuntuvan oloisia lahjoituksia haettiin, ja saatiin, paikallisilta, tehtaasta riippumattomilta pienyrittäjiltä. Samaiset pienyrittäjät osoittautuivat kuitenkin vaaliarkistojen perusteella usein poliittisesti aktiivisiksi porvarillisella puolella, ja omasivat suoraan tai perheensä kautta ajan mittaan tiivistyviä siteitä valkoisen leirin ytimiin, kuten suojeluskuntaan ja eräässä tapauksessa myöhemmin jopa Suomen Lukkoon. Tekijä selittää osallistumista melko uskottavasti markkinoinnilla, mahdollisuudella tuoda itseään, yritystään ja tuotteitaan esille tilaisuudessa. Kauppiaat nähdään myös erityisenä heterogeenisena väliryhmänä, sosiaalisena kerrostumana, joka ylitti yhdyskunnan rakenteellisen ja myyttisen kaksijakoisuuden. Samalla tavalla kulmia kohottava on kuitenkin tieto siitä, että työväenteatterin tarvitsemat hienommat rooliasut käytiin säännönmukaisesti lainaamassa paikkakunnan herrasväeltä. Vaikka lainaksi saaminen ”ei ollut itsestäänselvyys” ja kieltäytyminen saattoi joissain yksilöimättömissä tapauksissa olla ideologisesti motivoitunuttakin, sopivat nämä havainnot heikosti perinteiseen tiukkaa leiri- ja kastijakoa korostavaan näkemykseen. Olivatko identiteetit ja vuorovaikutuksen muodot ylipäätään tilannesidonnaisempia kuin poliittinen metakertomus olettaa? Olivatko esimerkiksi kansan harrastustoiminnan mesenaattina toimiminen noblesse oblige –hengessä tai luokkarajan ylittävät henkilökohtaiset luottamussuhteet myös tilanteen mukaan mahdollisia orientaatioita?
Puheen kaappaus
Osassa ”Politiikka puheessa” Enbom analysoi haastateltujen vapaa-ajan aktiivien käsityksiä toiminnan poliittisuudesta. Osa on kirjan argumentaatiolle keskeinen, sillä Enbom päätyy kiistämään työläisten tulkinnat omiensa hyväksi. Haastateltujen mukaan kun urheilu- ja näytelmäharrastus ei millään lailla ollut poliittista, ja he selvästi ja toistuvasti kieltävät työväenhistorian perinteisen tulkinnan kulttuuritoiminnasta poliittisen työväenliikkeen ja sen leirielämän luontevana osana. Haastateltujen mukaan politiikka tehtiin normaalisti muualla, ja episodit, joissa työväenliikkeen sisäiset kiistat tuotiin yhdistyksiin kuvataan rasittavana tunkeutumisena ja sotkemisena, josta monet pysyivät mieluiten kokonaan erossa.
Enbom esittää monia tapoja, joilla vaikenemista ja politiikan kieltämistä voi perustellusti pitää itsessään merkitsevänä. Useat puhujat todella olivat muiden lähteiden valossa poliittisestikin erittäin aktiivisia ajanjaksolla. Väittely toiminnan ideologisuudesta ja toisen osapuolen syyttäminen politikoimisesta olivat myös erityinen tapa osallistua aikalaiskiistaan kommunistien ja sosialidemokraattien välillä. Riidat ja niihin liittynyt ahdistus saattoivat vaikuttaa osapuolten muistelukerrontaan pitkänkin ajan kuluttua, eikä ole itsestään selvää, mikä haastateltaville on ollut vielä ajankohtaista tai arkaa. Enemmän olisi ehkä voinut pohtia muistitietotutkimuksessa keskeistä kysymystä haastatteluajankohdan ja –tilanteen vaikutuksesta. Olisiko toiminnan poliittisuutta käsitelty samalla tavalla, jos tietoa olisi kerätty työväenliikkeen institutionaalista muistia varten, tai ajanjaksona jolloin ajatus ideologisesta työstä oli muodikkaampi? Millaista vuoropuhelu aiheesta haastattelijan kanssa on kokonaisuudessaan ollut? Kaikesta huolimatta on mahdollista, että joukossa on ollut niitäkin, joita linjariidat vain ärsyttivät.
Enbomille olennaisin kysymys on kuitenkin politiikan ja poliittisuuden määrittely. Liberaalin valtio- ja organisaatiokeskeisen sektoriajattelun hyläten hän tukeutuu muun muassa Gramscista – ja Hegelistä – polveutuvaan laajaan teoreettis-metodologiseen suuntaukseen, joka tarkastelee politiikkaa instituutioiden ja päätöksenteon ulkopuolella, myös arjessa ja marginaalissa. Keskeisiä matkakumppaneita ovat muun muassa Alf Lüdtke, E.P. Thompson ja James C. Scott, Foucaultin jäädessä ilman audienssia.
”Vapaa-ajan poliittisuutta tarkasteltaessa onkin perusteltua irtautua informanttien omista käsitteistä ja tarkastella esimerkiksi sitä, miten muistitietoaineisto kuvastaa vapaa-ajantoiminnassa ilmenneitä identiteettikamppailuja, hegemoniapyrkimyksiä ja alistussuhteita. Näin tarkasteltuna näkökulma poliittiseen avautuu toimijahorisontin ulkopuolelta, ja politiikan käsitettä sovelletaan tutkimuksessa laajassa merkityksessään – analyyttisena työkaluna, joka tässä viittaa muun muassa kulttuuriseen erottautumiseen, konfliktuaalisuuteen ja pyrkimyksiin lisätä omaa toiminnanvapautta.” (s. 144.)
Hyvä näin, joskin tuntuisi hiukan kohtuuttomalta edellyttää haastateltavilta vastaavaa reflektiivisyyttä ja lukeneisuutta, tai jopa yhdistää heidän kantamansa politiikan määritelmä maailmansotien välisen ajan ”porvarillisen valtaeliitin hegemoniapyrkimyksien palvelemiseen” (s. 142). Kun yksi haastateltava kykenee ainutlaatuisesti ymmärtämään omien politiikkakäsitystensä rajoittuneisuuden ja viittaa lähteenään ”Marxin Kalleen” tai ”johonkin suomalaiseen johtavaan kulttuuripersoonaan” jonka nimeä ei muista, käy mielessä, onko tässä tapauksessa ajatusten trickle down vain onnekkaasti tapahtunut tutkijalle mieluisia kanavia pitkin (s. 145-146).
Vastarinnan jäljillä
Viimeisessä, tärkeimmässä ja pisimmässä osassa, ”Vastarinta verkostoissa”, Enbom pääsee rakentamaan tulkintansa vapaa-ajan toimintaan liittyneistä vastarinnan ulottuvuuksista. Arkisen ja kätketyn vastarinnan ilmauksia materiaalisista symbolisiin analysoineen Scottin, Thompsonin ja omaehtoista sekä omapäistä työläissubjektia teoretisoineen Lüdtken ohella tärkeitä inspiraation lähteitä ovat muun muassa Raimo Parikan, Satu Apon ja Seppo Knuuttilan työt. 1990-luvulla nämä tutkijat loivat Suomessakin pohjaa – Jari Ehrnroothin tapaan, mutta eri tulokulmasta – sellaiselle antropologisemmalle työväenhistorialle, jossa eri tavoin luonnehditut kansanomaisen kulttuurin pitkäkestoiset elementit (”kiistämisen kulttuuri”, ”kansanomainen vastarinta”, ”rajallisen hyvän malli”, ”herraviha”, ”luonnonoikeusajattelu”, ”moraalitalous”, jne.) vaikuttivat modernissa työväenliikkeessä, muokaten sen tulkintaa ja ilmenemistapoja.[6] Enbom viittaa mm. Sami Suodenjokeen yhtenä lähestymistavan menestyksellisenä hyödyntäjänä.[7]
Ensimmäinen pääluku käsittelee huumoria vastarinnan välineenä. Valinta on hyvä, sillä huumoria voi vakavissaan pitää erittäin tärkeänä osana arkista vallan kyseenalaistamista ja horjuttamista monenlaisissa yhteiskunnissa.[8] Esimerkiksi urheilukilpailuissa ja lavasteissa toheltavaa suojeluskuntalaista, virkavallan nolaamista ja hioutuneisuudessaan ja iskevyydessään antoisaa, ”luotettavia” ulkopaikkakuntalaisia työnhakijoita koskevaa kaskuperinnettä (”Päivää olen Pälkäneeltä, kuulun suojeluskuntaan!”) myös analysoidaan erittäin taitavasti. Enbom luovii vaivattomasti niin kotimaisen perinteentutkimuksen kuin vietnamilaisten tehdaskaskujenkin maailmassa, ja kykenee argumentoimaan vankalta teoriapohjalta miksi ja miten eri anekdootit liittyivät tehtaan ja valkoisen Suomen hegemonista esitystä murentavaan, jaettuun vastahankaiseen ymmärrykseen. Suorituksen haastavuutta lisää se, että merkittävä osa aineistosta ei sisällä oikeastaan minkäänlaisia suoria viittauksia politiikkaan.
Toinen pääluku käsittelee materiaalista valtaa ja vastarintaa muun muassa huviveron kierron, talkootyön ja poliittisesti motivoituneiden irtisanomisten sekä irtisanottujen tukemisen kautta. Kuten tekijä itsekin toteaa, toiminnan vastarinnaksi lukeminen on usein avointa tulkinnoille. Veronkiertoa todennäköisesti tapahtui erivärisissä ja värittömissäkin tilaisuuksissa, ja talkootyö oli vanha ja vakiintunut instituutio, joskin riippumattomalle työväenliikkeelle elintärkeä. Kauppalaa ylivoimaisen vaalimenestyksen turvin johtanut työväenliike tuki seuroja rahallisesti. Osuusliike Koitolla, kauppalalla ja kauppalan työnvälityksellä oli merkittävä roolinsa tehtaasta riippumattomien työpaikkojen löytämisessä järjestöaktiiveille tai poliittisista syistä irtisanotuille, mikä näkyy haastateltujen työurissa. Näin työväenliike saattoi rakentaa omaa mahdollisuuksien maailmaansa. Epävirallisen avun kohdalla on aina pakko muistuttaa sekä muistitiedon vinoumista – esimerkiksi köyhäinavusta ei ehkä kerrottu, mutta sitä saatettiin silti nauttia – että mittaamisen tärkeydestä ja hankaluudesta.[9]
Avointa vastarintaa koskevassa luvussa tarkastellaan julkisia symbolisia esityksiä, kuten lippujen ja punavärin käyttöä, ja punaisten kaatuneiden muistamista. Luku palauttaa mieleen toisaalta tukahduttamistoimien keskeisyyden, toisaalta sen kovan taustan, jota vasten kaikki näyteltiin. Alun perin fasistista liikehdintää vastaan suunnatut kiihotus- ja puserolait johtivat vasemmistoon sovellettuna Seppo Hentilän purkamiin absurdeihin keskusteluihin sallituista punaisen sävyistä, poliisi jahtasi väkijoukossa Kansainvälisen laulajia ja punaisissa housuissa juokseminen tehtaan kilpailussa oli jo legendaarinen protesti. Työväentalon pakkoliputus valkoisten voiton päivänä oli symbolinen aggressio ja häpäisy, joka pyrki nujertamiseen, ei integraatioon. Valkeakosken Työväen Näyttämön 30-vuotishistoriikkiin vuonna 1938 liitetty luettelo edesmenneistä aktiiveista (s. 224) oli käytännössä lista 20 vuotta aiemmin tapetuista. Kuten haastateltavien kielenkäyttö tuo esille, kuuluminen punaiseen leiriin hahmotettiin arjessa usein kuulumisena verisitein tiettyyn lajiin, ei luokkakantaisuutena. ”Mutta kun olin semmoisessa pesueessa syntynyt, missä kuusi veljeä ja sisko katselivat pitkin rautaa vuonna kahdeksantoista, niin tiesi minkä oli imenyt jo äidin maidosta.” (s.251)
Enbomin johtopäätökset ovat ilmeiset: vapaa-ajantoiminnan protestikulttuurissa ”syntyi kudelma, jossa kietoutuivat yhteen modernin kansalaistoiminnan mukainen järjestökulttuuri ja kansanomaisen vastarinnan perinne.” (s. 225) Enbom painottaa alhaalta tulevaa käytevoimaa, jota ajan työväenliike epäonnistuneena ratkaisuna yritti kanavoida edustukselliseen toimintaan. Perimmäisenä kittinä toimii niukasti avattu luokan, luokkamuodostuksen ja luokka-aseman käsitteistö. Toiminta on lopulta tulkittavissa osaksi sekä kansallista että jopa kansainvälistä työväenliikettä.
Kirjassa ”osoitetaan” tuloksia ja viitataan objektiivisiksi kuvattuihin, mutta rajoittuneille tutkittaville tiedostamattomiin sosiaalisiin prosesseihin. Teoksen voi nähdä myös tiettyyn traditioon vahvasti tukeutuvana tulkintana, joka on teoriapainotteisuudessaan johdonmukainen, mutta ei vesitiivis. Riskinä on, että vastarintataistelijaksi värvätään liian kevyin perustein, ja jokaisesta kahnauksesta tehdään hypoteettisen jäävuoren huippu. Yleisellä tasolla esitetty muotoilu ”Usein unohdetaan, että mellakoiksi tai rähinöiksi luonnehditut mielenilmaukset nojaavat todellisuudessa pitkälle vietyyn organisaatioon ja laajojen kansankerrosten tukeen ja hiljaiseen hyväksyntään” (s. 226-227) kuulostaa lähes kryptiseltä esimerkiksi vuoden 2014 itsenäisyyspäivän mellakantapaisen kansalaiskeskustelussa saaman hyytävän vastaanoton valossa.
On tavallaan harmi, ettei Enbomin teos käsittele kootummin ja perusteellisemmin tehtaan johdon toimintaa ja itseymmärrystä, sillä tietyllä tavalla juuri se tuntuu tukevan voimakkaimmin ja konkreettisimmin kirjan johtopäätöksiä. Jos yhtiö todella irtisanoi, palkkasi, painosti ja palkitsi työntekijöitä merkittävissä määrin pelkkien harrastusyhdistysjäsenyyksien perusteella, ja näki vaivaa itse hallitsemansa kilpailevan toiminnan kehittämiseksi, sen johdon on täytynyt olla vakuuttunut Valkeakosken Jyryn ja Valkeakosken Työväen Näyttämön muodostamasta vaarasta. Taloushistoriallisesta näkökulmasta tieto siitä, että työvoimaa valikoitiin lähtökohtaisesti täysin tuotannon ulkopuolisin perustein ja henkilöstölle maksettiin 10 prosentin bonuksia vuosipalkan päälle poliittisten julistusten allekirjoittamisesta (työväenliikkeestä irti sanoutuneille maksetut ns. riimirahat) saa muussa tapauksessa suorastaan epäilemään moisen tuhlauksen mahdollistaneiden kilpailun esteiden olemassaoloa.[10] Työntekijöille tilanne oli repivä, sillä heitä painostettiin valitsemaan ja vaihtamaan ystävänsä, sosiaaliset verkostonsa ja harrastuksensa leirien mukaan. Sen työväen, joka eri syistä päätyi valitsemaan Seurahuoneen, historia odottaa vielä kirjoittajaansa, joka kurkistaisi teorian rakentaman vastarinnan muurin yli.
Enbomin pro graduun perustuva kirja on monin paikoin erinomaista tutkimusta, joka olisi kunniaksi väitöskirjallekin. Sen keskeinen ansio on aito pyrkimys soveltaa uudessa empiirisessä tutkimuksessa monia ideoita, jotka ovat olleet jo pitkään läsnä suomalaisessa sosiaalihistoriallisessa kirjallisuudessa metodologisina ohjelmina, käsitteinä tai ehdotuksina. Työn paneutuneisuus ja perusteellisuus sekä korkeatasoinen tieteellinen argumentaatio tarjoavat hyvän tilaisuuden pohtia kriittisesti myös lähestymistapojen toimivuutta ja työväenhistorian suuria suuntakysymyksiä.
Sakari Saaritsa
Kirjallisuutta
Apo, Satu: Naisen väki: Tutkimuksia suomalaisten kansanomaisesta kulttuurista ja ajattelusta. Hanki ja jää 1995.
Apo, Satu: Rikastuminen, työ ja supranormaali vanhassa kansanomaisessa ajattelussa. Parikka, Raimo (toim.): Työväestö ja kansakunta. Väki voimakas 10. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 1997. 7-26.
Ehrnrooth, Jari: Sanan vallassa, vihan voimalla: Sosialistiset vallankumousopit ja niiden vaikutus Suomen työväenliikkeessä 1905-1914. SHS 1992.
Gribaudi, Maurizio: Itinéraires ouvriers. Espaces et groupes sociaux à Turin au début du XXe siècle. Éditions de l.École des Hautes Etudes en Sciences Sociales 1987.
Grieco, Margaret: Keeping it in the Family: Social Networks and Employment Chance. Tavistock 1987.
Hareven, Tamara K.: Family time & industrial time: The relationship between the family and work in a New England industrial community. Interdisciplinary perspectives on modern history. Cambridge University Press 1982.
Kettunen, Pauli: Poliittinen liike ja sosiaalinen kollektiivisuus: Tutkimus sosialidemokratiasta ja ammattiyhdistysliikkeestä Suomessa 1918-1930. Historiallisia Tutkimuksia 138. SHS 1986.
Kettunen, Pauli: Suojelu, suoritus, subjekti: Työsuojelu teollistuvan Suomen yhteiskunnallisissa ajattelu- ja toimintatavoissa. Suomen Historiallinen Seura 1994.
Knuuttila, Seppo: Kansanhuumorin mieli: Kaskut maailmankuvan aineksena. SKS 1992.
Koivuniemi, Jussi: Tehtaan pillin tahdissa; Nokian tehdasyhdyskunnan sosiaalinen järjestys 1870-1939. Bibliotheca historica 64. Helsinki: SKS 2000.
Lewis, Ben: Foice Martelo: A Outra História do Comunismo Contada Em Anedotas Comunistas. Guerra e Paz 2008. [Alkup. “Hammer and Tickle: A History of Communism Told Through Communist Jokes”.]
Parikka, Raimo: .Varo veli, topora yksin matkustaa. . Rahvas, vastarinta, politiikka. Parikka, Raimo (toim.):Työväestö ja kansakunta. Väki voimakas 10. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 1997. 99-171.
Passerini, Luisa: Fascism in Popular Memory; The Cultural Experience of the Turin Working Class. Cambridge 1988.
Rentola, Kimmo: Toinen kirja. Aalto, Seppo & Rentola, Kimmo: Karkkilan eli Högforsin ja Pyhäjärven, entisen Pahajärven ihmisten historia. Karkkilan kaupunki 1992. 249-922.
Saaritsa, Sakari: Beneath Moral Economy: Informal Assistance in Early 20th Century Finland. European University Institute 2008.
Saaritsa, Sakari: The poverty of solidarity: the size and structure of informal income smoothing among worker households in Helsinki, 1928. Scandinavian Economic History Review 59 (2011), 102-127.
Spoof, Sanna Kaisa: Savikkojen valtias: Jokelan tiilitehtaan sosiaalinen ja fyysinen miljöö. Suomen muinaismuistoyhdistys 1997.
Suodenjoki, Sami: Kuriton suutari ja kiistämisen rajat. Työväenliikkeen läpimurto hämäläisessä maalaisyhteisössä 1899–1909. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki 2010.
*****
[1] Esim. Spoof 1997; Koivuniemi 2000; Rentola 1992. Kansainvälinen tutkimus on kiinnittänyt huomiota myös siihen, miten tärkeitä kontaktit ulos yhdyskunnista saattoivat olla työväestön liikkumavaralle, ja miten työnantajat ovat pyrkineet tietoisesti eristämään yhteisöjä rekrytointipolitiikalla ja yhdyskuntasuunnittelulla. Hareven 1982; Grieco 1987.
[2] Kettunen 1986, 130-133; Kettunen 1994, 161-162, 182, 224-225, 246-249, 258-260.
[5] Ks. Saaritsa 2008, 101-106.
[6] Ks. esim. Parikka 1997; Apo 1995; Apo 1997; Ehrnrooth 1992; Knuuttila 1992.
[9] Saaritsa 2011; Saaritsa 2008, 165-172.
[10] Kalliilta vaikuttavaan, lapualaisvuonna 1929 käyttöön otettuun sopimusjärjestelmään sisältyi tosin myös taloudellisesti tärkeä velvoite rikkuruuteen, jota Valkeakoskella pidettiin osasyynä suurten lakkojen esiintymättömyyteen (ss. 204-206.).
