Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura – The Finnish Society for Labour History

Alla oleva esitelmä on pidetty Työväenkirjallisuuden päivillä Tampereella, Työväenmuseo Werstaalla, 1.9.2012. Kolmannen kerran järjestettävän tapahtuman teemana oli tänä vuonna ”Sukupolvien kynänjälki”. Tästä syystä mukana olivat myös työväenkirjallisuuden klassikot, heidän joukossaan Kössi Kaatra, jonka syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 130 vuotta.

Kati Launis

Kössi Kaatra 130 vuotta

Esitelmäni kohteena on runoilija Kössi Kaatra, joka, kuten äsken kuulimme ja näimme Pispalan teatterin esittämänä, luki ”Punaisen julistuksen” Tampereen Raatihuoneen parvekkeelta 1. marraskuuta 1905. Kaatra oli tiukasti mukana lakkovuoden mullistavissa tapahtumissa, joita hän myöhemmin kuvasi runoissaan – yhteiskunta oli Kaatran sanoin tuolloin, vuonna 1905, täysin ”mullinmallin” ja sekasorron vallassa, elettiin ”pohjakerrosten aikaa”, kuten hän kirjoittaa runossaan ”Uudistusten aikana” vuonna 1906.

Kössi Kaatra oli tuolloin 23-vuotias tamperelainen runoilijanalku ja itse asiassa nimeltään vielä Kössi Lindström, tai, kuten virallinen nimi kuului, Gustaf Adolf Lindström. Hän virallisti nimekseen aiemman taiteilijanimensä Kössi Kaatran vuosi suurlakon jälkeen, vuonna 1906. Vanhan työväenliikkeen tunnetuimpiin kuuluva, liikkeen hovirunoilijaksikin kutsuttu runoilija Kaatra oli nyt virallisesti syntynyt.

Vuonna 1905 Kaatralla oli jo nimeä työväenliikkeessä sekä runoilijana että lausujana – tuskin häntä muuten olisi julistuksen lukijaksi valittukaan. Hän oli julkaissut runoja työväenlehdistössä. Lisäksi häneltä oli jo ennen lakkoa ilmestynyt kolme runokokoelmaa: Kynnyksellä (1903), Elämästä (1904) ja Runoja (1905).  Suurlakko merkitsi Kaatralle, kuten monelle muullekin vanhan työväenliikkeen runoilijalle, taitekohtaa paitsi poliittisesti myös kirjoittajana. Lakon jälkeisessä aatteellisessa innostuksessa runoja alkoi tulvia työväenliikkeen suurimpaan kustantamoon ”Työväen Sanomalehti Osakeyhtiöön”. Tutkija Aimo Roininen on laskenut, että sisällissodan kynnyksellä työväenkirjailijoita oli noin puolitoista sataa, ja heistä noin puolet julkaisi omia teoksia. Kaatra oli yksi heistä, rinnallaan muun muassa sellaisia kirjailijoita kuin Hilja Liinamaa-Pärssinen, Kössi Ahmala, Elviira Willman, Kondar Lehtimäki ja monia monia muita.

Luon esitelmässäni katseen Kaatran elämään ja tuotantoon sekä siihen, miten rutiköyhälle tamperelaiselle työläispojalle aukeni terävän kynänkäytön avaamana väylä tunnetun runoilijan ja lehtimiehen asemaan. Kirjailijaan voi tarkemmin tutustua lukemalla esimerkiksi Armas Äikiän (Laulaja tulivuoren juurella : Kössi Kaatran elämä ja työ, Kustannus Oy Yhteistyö 1962) tai Hannu Niklanderin (Kössi Kaatran elämää ja lohjalaisvaiheita : 100-vuotisjulkaisu. Lohjan kotis.y. 1982) kirjoittamia Kaatra-elämäkertoja tai – täällä kirjallisuuspäivilläkin näkyvästi esillä olevan – Raoul Palmgrenin kirjoittamaa, varsin kattavaa Kaatra-lukua teoksessa Joukkosydän. Vanhan työväenliikkeemme kaunokirjallisuus I (1966).

Kaatran elämästä ja tuotannosta

Kössi Kaatrasta on erityisen tärkeä puhua juuri tänään ja juuri täällä kahdestakin syystä: hän kuuluu vanhan työväenliikkeen tunnetuihin kirjailijanimiin – on siis yksi lenkki siinä sukupolvien ketjussa, jota täällä hahmotetaan – ja toisekseen hän eli ja vaikutti monissa vaiheissaan Tampereella. Hannu Niklander viittaa lyhyessä elämäkerrassa Kaatraan tamperelaisen kirjailijakoulukunnan ensimmäisenä edustajana. Niklanderin mukaan tamperelaiskirjallisuuteen kuuluu sanomisen selkeys ja arjesta nouseva, työväenaiheinen sisältö. Tässä mielessä Kaatraa voi hänen mielestään pitää jopa ensimmäisenä tamperelaiskirjailijana.

Kössi Kaatra ei kuitenkaan ollut syntyjään tamperelainen. Hän syntyi Lohjalla marraskuussa 1882, pikkukauppias Lindströmin perheeseen. Isä oli kärsinyt tuolloin jo vararikon ja alkoholisoitunut, ja perhettä piti pystyssä uskovainen, tomera äiti.

Kössi Kaatran syntyessä perheellä ei ollut vakinaista asuinpaikkaa. Kaatra kuvaa näitä elämänsä alkuvaiheita omaelämäkerrallisessa romaanissaan Äiti ja poika. Kuvaus köyhäinkorttelista (1924, Hki: Työ). Äiti ja poika on yksi omista suosikeistani Kaatran tuotannon joukossa, viehättävä muisteluteos, johon palaan puheenvuoroni kuluessa useasti. Kaatra luo siinä katseen 1900-luvun alun kovassa liikkeessä olevaan Suomeen, työväenluokan syntyyn, omaan kirjailijaksi tuloonsa ja erityisesti, kuten otsikkokin kertoo, äiti-suhteeseensa. Äidin muistolle kirja on myös omistettu. Äiti ja poika alkaa seuraavalla tavalla:

Kun äidin raskaana velvollisuutena oli synnyttää kuopuspoikansa kivulla, ei perheellä ollut mitään kotia. Isän syntymäkodissa, missä kuopukselle lahjoitettiin henki, ei ollut paljon tilaa, vielä vähemmän arvattavasti sukulaisille, jotka kiersivät maata ja mannerta ja laittoivat lapsia, vaikkei heillä ollut mihin päänsä  kallistaisivat. Ja niin syntyi kuopus kovin huonon tähden alla, kodittomuuden ja turvattomuuden tähden, ja se lähti heitä seuraamaan miten yrittivätkin uurastaa, miten yrittivätkään potkia tutkainta vastaan. (Äiti ja poika, 5.)

1890-luvulla perhe muutti Tampereelle. Näihin aikoihin isä kuoli, ja Kössi-poika joutui olemaan yhtämittaisesti töissä. Hän toimi muun muassa sanomalehdenmyyjänä, juoksupoikana, ravintolapassarina, maalaiskauppiaan apulaisena ja kirjapainotyöläisenä. Myöhemmin hän pääsi konttoriapulaiseksi asianajotoimistoon – ja äiti ilahtui siitä, että poika pääsi ”herran ammattiin”, kirjoittaa Kaatra.

Kaatra luki paljon ja kirjoitti jo nuorena. Ensimmäiset runonsa hän julkaisi vuonna 1902 Työväen joululehdessä, ja esikoiskokoelma Kynnyksellä ilmestyi vuonna 1903.  Runoja kehuttiin, samoin esikoiskokoelmaa, ja Kaatra sai mainetta. Hänestä käytettiin nimitystä ”Tampereen Eino Leino”, millä viitattiin Kaatran alkuvuosien runojen leinolaisen helskyttelevään sävyyn – Leino-lainaus myös aloittaa hänen kokoelmansa Elämästä (1904). Siinä on mukana monia uskonnollissävyisiä aiheita ja ilmaisuja, mikä ei tuolloin ollut mitenkään tavatonta, olihan Raamattu tuttuine kertomuksineen se iso kirja, jonka tunsi myös työväki, toisin sanoen Kaatran lukijakunta. Myös luokkatietoisuus ja luokkataistelu pyrkivät jo pintaan: Kaatra on matkalla sosialistikseksi työväenrunoilijaksi, muttei vielä aivan perillä, kuten suurlakon jälkeen julkaistuissa kokoelmissa. Runoilijan vankkumaton tuki oli Yrjö Sirola, jonka arvostelu Elämästä- kokoelmasta päättyy kannustaviin sanoihin ”Pidä puolesi, Kössi!”.

Lopullinen muutos Kaatran runoudessa tapahtui suurlakon myötä. Yksilöllisestä, leinolaiseksi kutsutusta helskyttelijästä tuli joukkojen runoilija, työväen tuntojen tulkki.

Runokokoelmat Suurlakkokuvia, Murroksessa ja Kyttä ilmestyivät kaikki vuonna 1906, suurlakon innoittamana. Niissä näkyy lakon nostattama hurmio ja paremman toivo, joskin myös pelko siitä, miten vaatimukset lopulta menevät läpi. Elettiin esitelmäni alussa mainittua sekasorron ja mullinmallin yhteiskunnan aikaa; aikaa, jolloin ”pohjakerrosten” on Kaatran mukaan avattava suunsa. Suulakkokuvia-kokoelmaa hallitsee vointonriemuinen, toiveikas ilmapiiri – ollaan tekemässä uutta yhteiskuntaa. Murroksessa-kokoelma taas sisältää sorron ja kurjuuden rajuja kuvauksia: työväki vertautuu orjiin, jotka jauhavat suruja itselleen, ”kurttuja naamaan ja köyryjä selkään”, kuten Kaatra kirjoittaa.

Suurlakon jälkeen Kaatran runotuotanto hiipui. Hänen intonsa kirjoittaa onkin selvästi yhteydessä yhteiskunnan murroskausiin: ”Oikeassa elementissään hän oli aina vallankumouksellisen taistelun vuosina”, kirjoittaa Kaatran elämäkerturi Armas Äikiä. Kaatraa pidettiin tulevien vuosien hiljaisuuden vuoksi ”sammuneena miehenä”. Hän osti tamperelaisen Hämeen kirjakaupan ja kustansi Markan kirjasto -nimistä kirjasarjaa, jossa julkaistiin mm. Jack Londonin, August Strindbergin ja Fjodor Dostojevskin teosten suomennoksia. Markan kirjasto meni konkurssiin 1908. Tämän jälkeen Kaatra oli lehtimiehenä Oulussa, palasi Tampereelle ja kiinnitettiin ohjaajaksi Työväen Teatteriin, jossa hän ohjasi mm. Maksim Gorkin näytelmän Pohjalla. 1910-luvulla Kaatra toimi sekatavarakauppiaana Teiskossa.

Vuonna 1917 Kaatran sammumisen aika oli ohi. Alkoi taas tapahtua ensin Venäjällä ja sitten Suomessa, eikä Kaatra jäänyt sivuun. Hän ilmestyi Tampereelle ja lausui kansankokouksessa vallankumousrunon ”Tulivuori”. Suomen sisällissodan puhjetessa Kaatra oli Oulussa Yrjö Mäkelinin toimittaman Kansan tahdon toimitussihteerinä. Raoul Palmgrenin mukaan hän kirjoitti Oulussa ajanrunoutta: ”viikosta viikkoon, usein jopa päivästä päivään, jatkuu tämä dramaattisten ajantapahtumain kiinteä, kiihkeä ja persoonallisen rehellisyyden leimaama runotilitys”. Kaatrasta oli tullut taisteleva lehtimies.

Oulu jäi sodassa punaiseksi saarekkeeksi valkoisen Pohjois-Suomen sisälle, mutta kukistui nopeasti. Valkoiset olivat merkinneet Kaatran teloitettavien listalle, mutta runoilija onnistui piileskelemään Oulussa kuukausia erinäisillä ullakoilla. Kun olot rauhoittuivat, hän pakeni Tornion pohjoispuolitse Ruotsiin, asettui Tukholmaan ja sai toimitussihteerin paikan Suomen punaista pakolaishallitusta kannattaneesta Viesti-lehdestä. Kaatra avioitui Ruotsissa Jenny Soinion kanssa ja sai kaksi tytärtä. Tuli myös uusi julkaisurypäs: romaani Punaiset ja valkoiset. Kuvaus Suomen luokkasodasta ilmestyi nimimerkillä Henkipatto vuonna 1919, runokokoelma Alhaisolauluja vuonna 1922 ja mainittu omaelämäkerrallinen Äiti ja poika (1924).

Työväenkirjailijaksi tulo

Nyt kun ollaan Työväenkirjallisuuden päivillä, on hyvä hetki pysähtyä kysymään miksi, miten ja millä keinoin Kössi Kaatrasta tuli työväenkirjailija. Miten kirjailijuus pyrki ja pääsi pintaan arjessa, joka kaikesta päättäen oli kovaa kamppailua jokapäiväisestä leivästä?

Ensimmäiseksi piti tietysti olla taito kirjoittaa ja halu sanoa, ja nämä Kaatralla oli. Toinen tärkeä tekijä oli se, että työväenliikkeen oma, porvarillisesta kirjallisuusinstituutiosta erillinen kirjallinen kenttä oli muotoutumassa. Oli kustantamoita ja lehtiä, ja runoilla oli tilausta myös erilaisiin juhlatilaisuuksiin ja kokoontumisiin. Tämä mahdollisti sen, että myös työväen parista tulevat kynäilijät saivat mahdollisuuden julkaista tekstejään – toki työväenkirjailijoiden joukossa oli myös sivistyneistölähtöisiä kirjoittajia, joita Palmgren kutsuu käännynnäisiksi. Tuli toisin sanoen mahdollisuus tulkita maailmaa ”takapihan  näkökulmasta”, kuten Kaatra kertoo tekevänsä. Tämä oli aivan toinen ikkuna, toinen näkökulma maailmaan kuin se, jossa kansaa katsellaan ”pappilan kuistilta”. Näinhän Eino Leino kirjoittaa J. L. Runebergin tehneen kansaa kuvatessaan.

Kaatran miessukupuolestakaan ei ollut haittaa kirjailijaksi tulon kannalta, sillä työväenkirjailijajoukko oli alussa perin miehinen. Raoul Palmgrenin Joukkosydän-teoksen hakemistossa mainitaan 167 kirjailijanimeä, joista vain kymmenen on naisia, ja näistä naisista tunnetuimmat ­ – Hilja Pärssinen, Elviira Willman, Hilda Tihlä ja Hella Wuolijoki – ovat kaikki sivistyneistötaustaisia. Sen sijaan työläistaustaiset naiskirjailijat, naispuoliset Kössi Kaatrat, loistavat poissaolollaan. Yksi syy on varmasti se, että työläisnaisilla oli muuta tekemistä kuin kirjoittaminen.  Vaikuttaa saattoivat myös työväenliikkeen alkuvaiheen miehisyys ja kirjailijuuteen liittyneet, sukupuolittuneet  mielikuvat.

Äärimmäisen tärkeä kirjailijaksi sysääjä oli Kaatran kohdalla luokkatietoisuus, toisin sanoen havahtuminen tietoon siitä, että ei ollut kyse puutteessa elävistä yksilöistä vaan kokonaisesta luokasta, työväenluokasta. Luokkajako ja sen myötä eriarvoisuus ei ollutkaan taivaasta langetettu totuus vaan ihmisten aikaansaama, epäoikeudenmukainen järjestys, joka voidaan kumota. Kaatra kuvaa suurlakon jälkeistä työväenluokan nousua Äiti ja poika -teoksessaan innostavana kokemuksena, jossa herätään tietoisuuteen joukon voimasta: ”Lempo soikoon”, kirjoittaa Kaatra, ”tässä ei ollut kysymyksessä ainoastaan jotkut yksilöt, tässä oli kysymys kokonaisesta luokasta!” Myöhemmin hän jatkaa mullistavan kokemuksen kuvaamista:

Siihen aikaan se [työväenluokka] oli juuri saanut unen silmistään ja alkoi oikoa jäseniään. Vasta voimansatuntoon päässeenä uhkui se ponnistuksen iloa ja voitonvarmuutta. Se astui yht’äkkiä esille huiluin ja sympaalein ja veti vastustamattomasti mukaansa jokaisen, jota vaiva ei vielä ollut ehtinyt runnella loppuun.
Ja yksilöissä tapahtui suuri mullistus. Tässä ei käynyt laatuun kurkoitella oman vasaransa, kehrävartensa, auransa, ompeluksensa takaa järjestelmän armoa. Tänään sait työtä, mutta jos mutisit, sait huomenna lähteä. Tässä oli pyrittävä yhdessä (…) (Äiti ja poika, 97–98.)

Luokkatuntoon herääminen merkitsi Kaatran tapauksessa paitsi uutta yhteisöllistä identiteettiä myös sitä, että hän sai sisällön ja suunnan kirjailijuudelleen. Kaatra kuvaa teoksessaan, miten hän kohta runojen kirjoittamisen aloitettuaan ymmärtää, että yksilön omat huolet eivät riitä runoilun sisällöksi. Apuun tulee luokkakokemus:
Kanteleeseen oli siis saatava uusi kaiku ja se tuli ihan itsestään. Sillä työväenluokka oli kulkenut Runottaren kantapäillä. (…) Ja niin löysi laululahjan saanut poika entisen pienen jumalansa ja jumalattariensa, itsensä ja mielitiettyjensä sijasta, uuden jumalan ja uskon, uskon työhön ja työn siunaukseen, uskon työväenluokan voimaan ja sen asian oikeudellisuuteen, uskon vapauteen ja uuteen maanpäälliseen elämään, jonka voi luoda ja taata vain kahleistaan kirvonnut työväenluokka, tämä siksi, ettei se pyrkinyt yksilön taikka ryhmän, vaan kaikkien työtätekeväin hyvinvointiin. ( Äiti ja poika 1924, 97–98.)

Kaatrasta siis tulee, erityisesti suurlakon tapahtumien myötä, luokan laulaja, joukkojen runoilija. Joukon tuntoa ilmentää myös nimi ”Joukkosydän”, jonka Kaatra antoi julkaisematta jääneelle myöhäiskokoelmalleen ja jonka mukaan Palmgren myöhemmin nimesi tunnetun työväenkirjailijoita koskevan tutkimuksensa. Voikin ajatella, että Kaatra tavoitti ilmauksellaan jotakin olennaista vanhan työväenliikkeen ytimestä.

Lopuksi

Viime vuosina työväen kirjallisen kulttuurin tutkimus on ollut vahvassa nousussa. Muun muassa Elsi Hyttinen ja Kirsti Salmi-Niklander ovat tutkineet 1900-luvun alun työväenkirjallisuutta uusin silmin, Jaana Torninoja-Latola on tutkinut Elvi Sinervoa, ja Hanne Koivisto Raoul Palmgrenia ja muita vasemmistointellektuelleja – muutamia mainitakseni.

Nykyinen kiinnostus työväenkirjallisuutta ja -kulttuuria kohtaan liittynee tutkimusmaailmassa tapahtuneisiin muutoksiin. On kiinnostuttu jälleen luokan merkityksistä ja arjen historiasta. Luokka on kokenut voimallisen uuden tulemisen paitsi tutkimuksessa myös yhteiskunnallisessa keskustelussa – samoin kuin nykyisessä kaunokirjallisuudessa, kuten tutkija Jussi Ojajärvi on osoittanut muun muassa Arto Salmisen, Hanna Marjut Marttilan ja Kari Hotakaisen tuotannon kohdalla. Ja yksi tärkeä osoitus siitä, että työväenkirjallisuus kiinnostaa jälleen, ovat tietysti nämä kirjallisuuspäivät, joilla parhaillaan olemme.

Kössi Kaatra on yksi niistä kirjailijoista, joiden tuotanto kestää mainiosti uuden tutkimuskierroksen. Vaikka hänen tuotantonsa syntyi aivan toisenlaisessa tilanteessa ja toisenlaisessa maailmassa kuin missä elämme nyt, vuonna 2012, väitän, että hänellä on annettavaa myös nykylukijalle. Luokkiin jakautuneesta Suomesta on jo joitain vuosia puhuttu ja kirjoitettu niin valtamediassa kuin tutkimuksessakin. Täältä, Kaatran ja hänen aikalaistensa kirjoituksista, löytyvät nykyisen Suomen historialliset jäljet, pala suomalaisen yhteiskunnan historiaa. Kaatra oli yksi nykyisen luokka-Suomen historiallisista tekijöistä ja kokijoista.

Lisäksi Kaatran omaelämäkerrallinen Äiti ja poika -teos, jota olen edellä siteerannut, on kestänyt mielestäni hyvin aikaa. Se on kulttuurihistoriallisesti kiinnostava katsaus sadan vuoden takaisiin tapahtumiin ja työväenluokan nousuun, mutta myös terävästi ja pilke silmäkulmassa kirjoitettu kaunokirjallinen teos. Se opettaa lukijalleen paitsi luokkataistelun taustoja ja tuntoja myös erilaisuuden sietoa, sopua ja keinoja, joilla luokkien välinen kuilu voidaan ylittää.

Päätän esitykseni tällaiseen lempeän humoristiseen, luokkienvälistä kanssakäymistä ehdottavaan lainaukseen Äiti ja poika -teoksesta. Katkelma sijoittuu kapakan maailmaan. Se oli tuttu maailma Kaatralle lapsuusvuosilta, jolloin hän toimi ravintolan passaripoikana. Kertomuksen pieni poika, Kaatran fiktiivinen minä, kuvaa ravintolan ensin paikkana, jossa luokkaerot piirtyvät selkeinä esiin. Pieni poika katselee, miten ”paremmat ihmiset” (kuten Kaatra kirjoittaa) istuvat omalla puolellaan ravintolassa juomassa kalliita juomia: erilaisia viinejä, konjakkia, rommia, punssia ja likööriä. Heidät tunnistaa siitä, kirjoittaa Kaatra, että he ”saapuivat niin siroina ja nuoltuina, lemahtelivat hajuvesiltä ja saippuoilta ja puhuivat ruotsia” ”Huonommalla puolella” sen sijaan istuu suomenkielinen köyhä kansa ja juo olutta: ”Siellä ei puhuttu ruotsia eikä kainosteltu. Siellä puhuttiin ja vannottiin suomeksi ja juotiin 2000 pulloa olutta kumpaisenakin iltana.” Näin siis Tampereella 1900-luvun alussa.

Kaatran kuvaamaa parempaa ja huonompaa väkeä, ylä- ja alaluokkaisia asiakkaita, siis erottaa monia asia, kuten alkoholijuoman laatu, ravintolan puoli, ulkoasu, tuoksu ja kieli. Yksi asia heitä kuitenkin yhdistää: molemmilla puolilla juodaan liikaa. Kaatra kuvaa, miten humalatila toimii ikään kuin liimana, joka nivoo eriluokkaiset ihmiset hetkeksi yhteen. Tällöin syntyy tila, jossa herrat ja rahvas hetkeksi iloisesti sekoittuvat – kunnes paikalle saapuu poliisi, jonka luokkavainu ei petä. Näin Kaatra kuvaa tuota iloista luokkasekamelskaa Äiti ja poika -teoksessaan:

Mutta yöllä, kun ravintola suljettiin ja kummankin puolen vieraiden oli poistuttava, oli näiden ero haihtunut olemattomiin, kumpainenkin puoli aivan hämmästyttävästi noussut ja laskenut samalle tasolle. Kummankaan puolen vierailla ei ollut paljon koivista tietoa, kumpaisetkin olivat yhtä äänekkään ilon vallassa taikka kukoivat yhtä hartaasti, ylempi kerros oli aikoja sitten alentunut käyttämään suomea, kun taas jotkut alemmista olivat yltyneet näyttämään, että kyllä tässä ruotsia osasivat huonommatkin. Pääasia vain oli, että ylemmät elämöivät kilpaa alemman kansan kanssa. Niin, vieläpä voittivatkin tämän, sillä vaikka ylemmiltä oli herraskaisuus vähin erin illan kuluessa huvennut, oli poliiseilla kuitenkin merkillisen tarkka nenä vaistoamaan, kuka kukin oli, keitä oli kierrettävä, keitä kursailematta korjattava kaupungin sydämeen; ja tietoisuus tästä se aina jossakin määrin hillitsi niitä, jotka huonompi puoli oksensi sisuksistaan. (Äiti ja poika 1924, 48.)

Kati Launis

Katso myös näitä:

– Kössi Kaatra on kuollut  – Pois työpöydältä -blogi 15.10.2010
– Kössi Kaatra, lemmenlurittelija?  – Pois työpöydältä -blogi 27.2.2011

– Kari Aronpuron essee Montaasiromaani Henkipatto Punaiset ja valkoiset on luettavissa nokturno.orgissa.