Teollisuustyöväen kirjallinen kulttuuri askarrutti tutkijoita Werstaalla

Teksti: Sami Suodenjoki

Tutkimusprojekti Piston, Pen & Press järjesti Työväenmuseo Werstaalla 7. kesäkuuta 2019 konferenssin, jonka aiheena oli teollisuustyöläisten kirjallinen kulttuuri 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Ison-Britannian humanististen tieteiden tutkimusneuvoston rahoittama kolmevuotinen projekti syventyy ensisijaisesti brittiläisiin teollisuustyöläisiin lukijoina ja kirjoittajina, mutta Werstaan konferenssin tavoite oli ammentaa projektiin uusia näkökulmia myös saarivaltakunnan ulkopuolelta. Samalla tutkijoille avautui mahdollisuuksia ylirajaiseen verkostoitumiseen.

Strathclyden ja Manchesterin yliopistojen sekä kansallisen rautatiemuseon johtaman Piston, Pen & Press -projektin kurkottaa vahvasti akateemisen maailman ulkopuolelle. Välineinä tässä ovat yhteistyö Werstaan kaltaisten museoiden kanssa, suurelle yleisölle järjestettävät verkkokurssit, yhteisölliset lukupiirit, näyttelyt sekä musiikki- ja näytelmäesitykset.

Konferenssin puhujista osa edusti työväenjärjestöjä lähellä olevia museoita tai kirjastoja ja käsitteli kokoelmien käyttömahdollisuuksia työläisten kirjoituskulttuurin tutkimisessa. Esimerkiksi Oliver Betts (National Railway Museum, York) pohti esitelmässään keinoja siihen, miten tavalliset työläiset voidaan tehdä näkyviksi teollisuushistoriaa käsittelevissä museoissa. Lynette Cawthra (Working Class Movement Library, Salford) puolestaan puhui edustamansa työväenliikkeen kirjaston kampanjasta ei-akateemisten yleisöjen tutustuttamiseksi ”historiaan alhaalta”. Kampanjaan liittyi muun muassa työpajoja ja vuorokauden mittainen Hackathlon eli yhteistoiminnallinen ohjelmointitapahtuma seuraavan sukupolven protestityökalujen kehittämiseksi.

Erityisen kiehtova oli Ralphin Millsin (Leeds Industrial Museum) esitelmä työläisten valmistamista kipsiminiatyyreistä, joita katukauppiaat myivät ympäri Eurooppaa ja sen ulkopuolella 1800-luvulla. Näiden takareunuksia täyttäneiden miniatyyrien aiheina oli niin Napoleonin ja runoilija John Miltonin kaltaisia kuuluisuuksia kuin Venuksen tai Herakleen kaltaisia mytologisia hahmoja. Halpahintaisten miniatyyrien ostaminen oli mahdollista jopa työläisslummien asukkaille. Suomessa liikkuneiden kaupustelijoiden kapsäkkeihin kipsiminiatyyrit eivät kuitenkaan taitaneet levitä, joskin tätä pitäisi tutkia lisää.

Gordon Tait, Ewa Bergdahl, Ralph Mills ja Minna Sannikka käsittelivät työryhmässään yksittäisiä työväenkirjailijoita ja kirjallista kulttuuria tekstien ympärillä. Oikealla keskustelun vetäjä Oliver Betts Piston, Pen & Press -projektista.

Kirjallisuuden professori Magnus Nilsson (Malmön yliopisto) piirsi konferenssissa ruotsalaisen työväenkirjallisuuden kaaren 1800-luvun lopulta nykypäivään. Nilsson korosti, että Ruotsissa työväenkirjallisuus muodostaa kansallisen kirjallisuuden keskeisen juonteen ja kykenee tavoittamaan suuria yleisöjä. Esimerkiksi tehdastyöläisperheessä varttuneen Moa Martisonin (1890–1964) kirjoja on myyty toista miljoonaa. Työväenkirjallisuuden Ruotsissa saavuttama massasuosio ei kuulosta suomalaisittain kummalliselta, mutta monessa Euroopan maassa työväenkirjallisuutta joutuu etsimään paljon syvempää kirjallisuuden marginaaleista.

Tutkija Wiktor Marzec (Higher School of Economics, Pietari) analysoi esitelmässään yli sataa puolalaisten sosialistien kirjoittamaa omaelämäkertaa, jotka käsittelivät Venäjän vallan ajan loppuaikaa. Marzec toi esiin puolalaisen työväenliikkeen jakautumisen hyvin erilaisiin ryhmittymiin, joiden erot heijastuivat liikkeisiin kuuluneiden ihmisten tapoihin kirjoittaa itsestään.

Jane Weiss (City University of New York) paneutui Uudessa Englannissa toimineen Lowellin tekstiilitehtaan naistyöntekijöiden kirjalliseen kulttuuriin 1800-luvulla. Hänen mukaansa yli puolet Lowellin tehtaalaisnaisista osasi lukea ja kirjoittaa 1800-luvun alkupuolella, ja monet heistä pitivät jopa päiväkirjoja. Kirjallinen aktiivisuus puolestaan aktivoi naisia myös poliittiseen järjestäytymiseen ja työtaisteluihin. Weissin mielestä Lowellin tehtaalaiset ovat kuitenkin jääneet varjoon työläismiehiin keskittyneessä amerikkalaisessa työväenhistoriassa.

Historian professori Antony Taylor (Sheffield Hallam University) käsitteli kiinnostavasti brittiläisen vasemmiston tapaa käyttää omiin tarpeisiin kansallista perinnettä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Taylorin mukaan vasemmistolehdistö etsi luokkataistelun ilmauksia menneiltä vuosisadoilta esimerkiksi viittamalla anglosaksien kansankokouksiin ja vastarintaan normannivalloittajia vastaan. Sosialistikirjailija Robert Blatchford puolestaan rakasti balladeja Robin Hoodista, jonka hän näki maaseudun perinteisen järjestyksen murtajana. Jopa Robinson Crusoeta luettiin vasemmiston piirissä sosialistisena tekstinä, joka kuvasi uuden maailman rakentamista. Taylorin havaitsemalle ilmiölle voi löytää vastineita myös suomalaisesta työväenliikkeestä. Esimerkiksi Edvard Gylling käsitteli nuijasotaa suomalaisen talonpoikaiston yrityksenä irtautua ruotsinkielisten riistäjien ikeestä, kuten Petri Jussila kirjoittaa Gyllingin maatalouspolitiikkaa käsittelevässä väitöskirjassaan.

Konferenssin suomalaispuhujista Alpo Väkevä käsitteli suomalaisten työväenyhdistysten kirjastoja ja niiden sivistysihanteita 1800-luvun lopulla. Minna Sannikka puolestaan hahmotteli Työväen Kalenterin kehittymistä suomalaisten työväenyhdistysten yhteisjulkaisuksi 1890-luvulla ja tarkasteli kahta Työväen Kalenterin tavallisille työläisille järjestämää kirjoituskilpailua.

Marjaliisa Hentilän esitelmän aiheena oli työläisnaisille suunnattu kirjallinen äänioikeusagitaatio ja Hilja Pärssinen sen tuottajana. Samassa työryhmässä Risto Turunen käsitteli Finlaysonin tehtaalaisten käsinkirjoitettua Tehtaalainen-lehteä, josta ilmestyi viisikymmentä numeroa vuosina 1908–1917. Turunen kiinnitti huomiota erityisesti lehdessä käytettyihin eläin- ja konemetaforiin, joiden avulla kirjoittajat kuvasivat tehdastyöläisten oloja ja teollisia valtasuhteita.

Marjaliisa Hentilä keskustelemassa kirjallisista militanteista. Takana Risto Turunen, Wiktor Marzec ja Antony Taylor.

Konferenssin lopussa palattiin vielä esitelmiä yhdistäviin suuriin kysymyksiin: Mikä oikeastaan on teollisuustyöläinen? Eroaako teollisuustyöläinen kirjoittajana jotenkin muista työväenluokkaisista kirjoittajista? Miten voimme päästä käsiksi teollisuustyöläisiin myös lukijoina eikä pelkästään kirjoittajina? Mitkä lähteet voisivat valaista sitä, käyttivätkö he lukutupia ja kirjastoja tai kuuluivatko he lukupiireihin?

Pohdintaa herätti myös ihmisten, tekstien ja ideoiden ylirajainen liike. Lähtökohtana pohdiskelulle toimi runo, jonka Risto Turunen oli löytänyt Finlaysonin tehtaalaisten käsinkirjoitetusta lehdestä ja jossa viitattiin brittiläiseen työtaisteluun. Runo paljastui tarkemman jäljityksen tuloksena lainaukseksi amerikansuomalaisesta Säkeniä-aikakauslehdestä, ja se liittyi Britanniassa puhjenneeseen rautatieläisten valtakunnalliseen lakkoon. Miten brittiläinen työriita oli päätynyt amerikansuomalaisen työväenyhteisön kiinnostuksen kohteeksi ja miten siitä tehty  runo oli löytänyt tiensä edelleen tamperelaisen tehtaalaisyhteisön lehteen? Kiehtovasta kehästä puuttuisi enää se, että runon inspiroimina Finlaysonin työläiset olisivat keränneet lakkoavustusta ja lähettäneet sen brittiläisille rautatieläisille.

Konferenssijärjestäjien yhteenvedon jälleen esiintyi vielä lancasterilainen arkkiveisulaulaja Jennifer Reid, joka versioi suvereenisti brittiläisten katulaulajien osin murteellisia värssyjä 1700- ja 1800-luvuilta.

 

Posted in Uutiset | Leave a comment

Työväestö ja demokratia – Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran kesäseminaari

Työväestö ja demokratia – Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran kesäseminaari 20.-21.8.2018, Työväenmuseo Werstas, Tampere.

OHJELMA

Maanantai 20.8.2018

10.30-10.45 Seminaarin avaus, Sami Suodenjoki, THPTS:n puheenjohtaja

10.45-11.45 Keynote I: Pauli Kettunen: Kansan valta ja työväenluokan historiallinen tehtävä – työväenliikkeen mennyt tulevaisuus

11.45-12.45 Keynote II: Pasi Ihalainen: Proletariaatin vallasta yhteistyöhön porvarillisten demokraattien kanssa. SDP:n eduskuntaryhmä demokratian määrittelijänä 1917-1920

12.45-14.00 Lounas (omakustanteinen)

14.00-15.00 Työryhmä I: Demokratiaa paikallistasolla

Sami Suodenjoki: Harvainvallan pönkittäjä? Työväestö ja valtuustojen perustaminen maalaiskunnissa 1865—1917

Petteri Systä: Ensi kertaa demokraattinen työväenkaupunki Tampere

15.00-15.30 Kahvitauko

15.30-17.00 Työryhmä II: Kommunistit ja ay-liike demokratiaa etsimässä

Raimo Parikka: SKP ja demokraattinen valtio 1944—1948

Kari Teräs: Kommunistikansanedustajat ja parlamentaarinen demokratia

Ritva Savtschenko: Ay-liike demokratiaa etsimässä?

17.00-17.30 Väki voimakas -kirjan esittely

18.00 Illanvietto

Tiistai 21.8.2018

9.15-10.15 Keynote III: Emilia Palonen: Kun meistä tuli me: radikaalia demokratiaa tekemässä

10.15-10.30 Kahvitauko

10.30-12.30 Työryhmä III: Demokratian kulttuuri- ja käsitehistoriaa

Ville Vahosalmi: Työväestö, demokratia ja populismi: vanha työväenliike populistisena joukkoliikkeenä?

Elina Hakoniemi: ”Sivistyksellisen demokratian” käsite sosiaalidemokraattisessa sivistyspolitiikassa ja -toiminnassa

Ilkka Kärrylä: Mihin katosi vaatimus taloudellisesta demokratiasta?

Jussi Lahtinen: Demokratia ja vasemmistolainen työväenliike 1970-luvun työläiskirjallisuuden kuvaamana

12.30-13.30 Lounas (omakustanteinen)

13.30-15.00 Työryhmä IV: Työväestön demokratian haastajia

Pekka Valtonen: Sosiaalidemokraatit ja kansakunnan eheytyspuhe 1920-luvulla

Petri Paju: Työväen demokratiavaatimukset ongelmana? Tehtaiden johtajien näkökulma ja toimet

Ilkka Levä: Neuvotteluoikeuslakko työväestön haastajana 1973

15.00-15.30 Seminaarin päätöskeskustelu

Lisätietoja ja ilmoittautumiset: Pete Pesonen (pete.pesonen@tyark.fi)

Vapaa pääsy. Kahvitarjoilun vuoksi pyydämme ilmoittautumaan viimeistään

15.8.2018. Tervetuloa!

Posted in Uutiset | Kommentit pois päältä artikkelissa Työväestö ja demokratia – Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran kesäseminaari

Eija Stark: Suomalaisen työläisen maalaiset juuret

Pekka Haatanen: Suomen maalaisköyhälistö tutkimusten ja kaunokirjallisuuden valossa. Porvoo – Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö 1968. 365 s.

Pekka Haatasen Suomen maalaisköyhälistö tutkimusten ja kaunokirjallisuuden valossa on laaja kuvaus suomalaisen maaseudun rahvaaksi nimetystä väestönosasta. Tutkimuksessa tarkastellaan maaseudun muuttunutta köyhyyttä 1600-luvulta 1960-luvulle. Huolimatta pitkästä aikajänteestä teoksen rakenne painottuu kuitenkin 1800- ja 1900-luvuille.

Teoksen kohottaminen yhdeksi työväentutkimuksen klassikoiksi on perusteltua suomalaisen työväestön historian ja itseymmärryksen vuoksi, jonka juuret olivat maaseudulla ja köyhissä oloissa. Täällä työväenliikkeen kannattajat olivat toiminnan alkuaikoina, 1900-luvun alussa, pääosin vähävaraisia maatyöläisiä tai torppareita. Jos siis haluaa ymmärtää työväestön ajattelua ja arvoja, tulee tutustua siinä taustalla vaikuttaneeseen maalaiskulttuuriin.

Haatasen maalaisköyhyys-tutkimus herättää huomiota ainakin kahdella tapaa. Ensiksikin sen jälkeen Suomessa ei ole kukaan yrittänyt piirtää köyhyyden historian kaarta yhtä laajalla pensselillä. Tähän on varmasti syynä Haatasen teos. Se on tarkasti rajatussa kohteessaan niin kattava, ettei myöhemmällä tutkimuksella ole ollut pakonomaista tarvetta ryhtyä selittämään köyhyyden historiaa uudestaan. Haatasen tutkimuskohteen ajallisen laajuuden mahdollisti tietysti aiempi tutkimus ja siellä esimerkiksi Veikko Piiraisen yksityiskohtainen kuvaus itäsuomalaisesta kerjäläisyydestä ja vaivaistoiminnasta (1958).i Toiseksi, Haatasen tutkimus erottuu edukseen kiihkottomalla tutkimusotteellaan ja analyysi on viileän terävää ilman paatoksellista myötäeläytymistä yhteiskunnan huono-osaisimpien asemaan.

Haatasen tutkimus on sosiaalipolitiikan väitöskirja. Ulkoisesti se avaa uusia uria ensinnäkin siinä, miten teokseen on sisällytetty valokuvia maaseudun savutuvista, metsäsaunoista ja tietysti köyhistä ihmisistä itsestään. Moni siihenastinen tutkimus oli ulkoiselta olemukseltaan minimalistista – tekstiä, numeroita ja taulukoita, kuten tieteellisen tiedon paljastavuudessaan oletettiin olevan. Innovatiivista tutkimuksessa on kuitenkin siinä käytetty kokonaisvaltainen ote tutkimuskohteeseensa: tutkimuksessa yhdistyvät taitavasti sosiaalipolitiikan, sosiaalihistorian, antropologian ja kirjallisuuden tutkimusten lähestymistavat.

Kun tutkimus valmistui 1960-luvun lopulla, kaunokirjallisuuden käyttäminen sosiaalipolitiikan tutkimuksissa ei ollut yleistä niin kuin ei ole vieläkään. Kenties tämän vuoksi Suomen maalaisköyhälistön lopussa on liitteenä menetelmäosio, jossa tekijä perustelee kaunokirjallisuuden etuja tutkittaessa historiallista todellisuutta. Osio on itsenäinen kokonaisuus ja toimisi sinällään omana artikkelinaan, sillä siinä Haatanen jaottelee ja analysoi köyhyyttä kuvaavan kaunokirjallisuuden kertojatyypit. Osion lopuksi hän perustelee sitä, miksi yhteiskuntatieteiden ja siellä erityisesti sosiaalihistorian tulisi enemmän hyödyntää kaunokirjallisia lähdeaineistoja. Haatasen mukaan erityisesti Suomessa siihen olisikin hyvät perustelut, sillä täällä on vankka realistisen kaunokirjallisuuden perintö, johon hän lukee kuuluvaksi Pietari Päivärinnan, Ilmari Kiannon, Joel Lehtosen, F. E. Sillanpään, Pentti Haanpään, Toivo Pekkasen ja Väinö Linnan. Tähän haasteeseen on myöhemmin tarttunut Matti Peltonen Matala katse -esseekokoelmallaan (1992).ii

Haatasen tutkimuksen päätehtävä on rakentaa kokonaiskuva köyhyydestä pitkällä ajanjaksolla ilman, että kaikki sanottu perustuisi perinpohjaiseen arkistotyöskentelyyn. Tutkimuksensa alussa hän pyytelee anteeksi aiheensa laajuutta. Kuitenkin jälkipolville tuo laajuus on ollut kirjan yksi tukevimmista pilareista. Historiantutkimuksena – jos Haatasen työtä sellaisena luetaan – se oli aikaansa edellä: menneisyyden ilmiöitä voidaan kuvata ja selittää myös ilman arkistolähteitä. Haatasen lähteinä kaunokirjallisuuden lisäksi ovat sanomalehtikirjoitukset, tilastot sekä aiempi tutkimus Suomen väestöoloista. Vielä 1960-luvulla tällaiseen tutkijanotteeseen tarvittiin jonkin toisen yhteiskuntatieteen edustaja – ja sitähän Haatanen oli – jotta tutkimus oli sellaisenaan mahdollista tehdä.

Sosiaalipolitiikan tutkimuksessa historiaa on toisinaan tarkasteltu tiedetty lopputulos silmällä pitäen. Oppialansa tyypillinen edustaja Haatanen onkin siinä mielessä, että tämä asenne löytyy myös häneltä – vahvimmillaan esimerkiksi tapauksessa, kun Haatanen kirjoittaa torpparilain ja Lex Kallion syntyvaiheista (s. 180):

Oikeudellinen kysymys – torppariasia – valtasi maatalouspoliittisessa keskustelussa etualan kokonaan tilattoman väestön kysymykseltä, jota suuremmassa määrin voitiin pitää taloudellisena kysymyksenä, suuren väestöryhmän toimeentulo-ongelmana. Autonomian ajan kaksi viimeistä vuosikymmentä kuluikin yhteiskuntapolitiikan tällä sektorilla torppareiden merkeissä, kunnes jälleen oli palattava tilattoman väestön kysymyksen pariin.

Aikalaisille ja asianosaisille maanomistuskysymysten tulevat päämäärät tuskin olivat näin hahmottuneita. Seppo Knuuttilan ytimekkään kiteytyksen mukaan: ”Kukaan ei palaa menneisyyteen viattomana.”iii Menneisyyttä tutkiva ja tulkitseva tietää, miten tutkittaville ihmisille lopulta kävi ja tätä refleksiivisyyttä olisi syytä odottaa kaikilta menneisyyteen kiinnostuksenkohteensa suuntaavilta tutkijoilta.

Haatasen tutkima ajankohta ja etenkin 1800- ja 1900-luku olivat suurten muutosten aikaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Ei liene liioiteltua väittää, että yksistään tuon noin vajaan kahdensadan vuoden aikana yhteiskuntamme muuttui rajummin kuin yhteensä sitä edeltäneenä viitenäsatana vuotena. Väestönkasvu, maatilatalouden rakenteelliset tekijät, elinajan odotteen nousu, koulutuksen laajeneminen, metsäteollisuuden synty ja teollistuminen ylipäätään, vaurauden kasvu ja teknologian kehitys ja moni muu seikka vaikuttivat siihen, millaiseksi laajamittainen maalaisköyhyys ensin muodostui ja miten siitä sitten päästiin eroon.

Läpi valitun aikajänteen Suomen maalaisköyhälistö tarkastelee suomalaisen köyhälistöksi nimitetyn sosiaaliryhmän koostumusta. Tutkimuksesta käy ilmi, miten tuon sosiaaliluokan koostumus vaihteli eri vuosikymmenellä. Haatanen kuvaakin niitä prosesseja, joilla yhteiskuntaluokka – jos maalaisköyhälistöä voi sellaiseksi nimittää – muodostuu ja miten ja minne tästä luokasta on siirrytty johonkin toiseen sosiaaliluokkaan. Maalaisköyhälistöä rajaava tekijä Haataselle, kuten monelle muullekin ennen häntä ja hänen jälkeen,iv on maanomistusolot, mutta sen lisäksi myös asumisolot, ruoka, terveys ja työ. Tämän vuoksi tutkimuskohde pysyy tarkkana koko ajan.

Teoksessa käydään läpi maaseudun 1800-luvun jälkipuolen suuret muutokset: väestön lisääntyminen ja maata omistamattoman yhteiskuntaluokan kasvu. Tähän prosessiin liittyi köyhyyden laajeneminen. Työtä ja toimeentuloa ei tahtonut riittää kaikille. Kulttuurisesti tämä tuotti käytäntöjä, joissa vaurastuva isäntäväki alkoi etääntyä alustalaisistaan: isäntäväki siirtyi kamariin nukkumaan ja rupesi syömään eri ruokaa, alkoi pukeutua ja käyttäytyä säätynsä mukaisella arvokkuudella, kun taas köyhtyvä ja vanhoja nautintaoikeuksiaan menettävä tilaton väestö muuttui yhä selvemmin omaksi rahvaanluokaksi.

Maatalousväestön keskelle repesi yhteiskuntaluokan mittainen kuilu. Oman yhteiskuntaluokan kokeminen tuotti ja tuottaa etnosetrisiä tuntemuksia: kyse on asenteesta, jonka mukaan omassa yhteisössä vallitsevat tavat ja tottumukset ovat oikeita ja parhaita mahdollisia, kun taas muissa yhteisöissä noudatetut käyttäytymis- ja menettelytavat ovat vääriä ja nurinkurisia. Usein maalaisköyhälistöön kuuluvien miespuolisten elämää leimasi vajaatyöllisyys, mikä sai aikaan sen, että talolliset ja muu yläluokka piti näitä laiskoina.

Kaunokirjallisuudesta löytyy esimerkkejä tästä ajattelusta, minkä Haatanen tuo esiin. Myös osaamattomuus ja passiivisuus nähtiin maaseutuköyhälistölle ominaisina piirteinä. Tähän tulkintaan varmaan vaikutti juuri kaunokirjallisuus, esimerkiksi Joel Lehtosen Putkinotkon kuvaus saamattomasta Juutas Käkriäisestä (1920). Haatanen kirjoittaa parempaa väkeä ärsyttäneen loisväen ”kevytmielisyys”, siis se, miten nämä eivät olleet kohtalonsa lyömiä ja katumuksen murtamia, vaan päinvastoin, he olivat yhtä hyvällä tuulella ja laskivat leikkiä siinä, missä tilallisetkin (s. 77).

Lehtosen tutkimus tuleekin lähelle folkloristiikkaa ja muuta kulttuurintutkimusta, jossa tarkastelukulma kohdentuu ihmisten totuttuihin ajattelumalleihin ja tapoihin. Haataslaisesti ajateltuna köyhyys elämänmallina on myös perinnettä, perinteellisiä käsityksiä, tietoa ja taitoa toimia maailmassa. Folkloristeille ja siellä esimerkiksi vanhojen kansansatujen, kaskujen tai sananlaskujen tutkijoille Haatasen teos onkin ollut arvokas väylä sellaiseen maailmaan, ”tutkimuskenttään”, jota ei enää ole.v Tutkimusaineisto ja tutkimusongelmat, kuten kansansaduissa kuninkaiden ja köyhän rahvaan väliset ristiriidat, avautuvat uudella tavalla, kun ne voidaan suhteuttaa 1800- ja 1900-luvun sadunkertojien sosiaaliseen todellisuuteen.

Suomen maalaisköyhälistön selitysvoimasta kertonee jotain se, että sitä siteerataan yhä lähes kaikissa suomalaisissa menneisyyteen suuntaavissa huono-osaisuus- tai yhteiskuntaluokkia käsittelevissä tutkimuksissa.vi Yksi syy tähän lienee Haatasen tavassa tulkita köyhyyttä historiallisesti toteutuneena mutta samalla ylisukupolvisena ilmiönä. Köyhyys oli joillekin elinikäinen kohtalo, toisin sanoen se fyysisenä olotilana ja sosiaalisena paikkana periytyi sukupolvelta toiselle ja se myös tuotti tapoja havainnoida maailmaa.

Mitä sitten muuttui 1800-luvulta 1960-luvulle tultaessa? Vuosisatojen ajan Suomessa elettiin luonnon armoilla. Suuret nälkävuodet harvensivat väestön rivejä ja hengissä selvinneillä oli katastrofin jälkeen joitain vuosia, ellei jopa vuosikymmeniä helpompaa. 1800-luvun jälkipuolelta lähtien teollistuminen, muuttoliike ja maatalouden kehittäminen vaikuttivat siihen, miksi maalaisköyhälistön ongelmia ei ratkaistu vain luonnon sanelemalla tavalla. Teollinen tuotanto, teknologian kehitys ja ihmisten muuttaminen teollisuuskeskuksiin työn perässä olivat avaintekijöitä, jotka haastoivat maaseudun mökkiläisyyden ja myöhemmin pienviljelijyyden järkevyyden.

Maaseudulta kotoisin olevien mutta aikuistuttuaan teollisten elinkeinojen ja palvelujen piirissä työllistyvien ihmisten elintaso kohosi pienviljelijöiden edelle. Köyhyys alkoi keskittyä suurten maareformien jälkeen alueille, joilla pientilojen omistajilla ei ollut mahdollisuuksia lisäansioihin elinkeinorakenteen yksipuolisuuden vuoksi. Suomalainen maalaisköyhyys on aina ollut myös maalaistyöttömyyttä, ja luonteeltaan se on ollut rakenteellista.

Tästä pitkästä jatkumosta huolimatta maalaisköyhien elämä myös muuttui 1800- ja 1900-lukujen kuluessa. Haatasen mukaan siinä missä 1800-luvun köyhän elämää leimasivat ajoittaiset nälkäjaksot, pettuleipä ja kerjuulla käynti, 1960-luvulla ruokaa riitti jo kaikille ”ja vieläpä varsin monipuolisesti.” Kirjoitusajankohdan olemassa oleva sosiaaliturva työttömyyden, sairauden, lapsirunsauden tai vanhuuden varalta saakin Haatasen aivan aiheellisesti toteamaan, että ero entisen ja uuden maalaisyhteiskunnan olosuhteiden välillä on suuri, eikä eri aikakausien ihmisten köyhyyttä voi verrata keskenään. Vertailu on kelpo menetelmä, kun halutaan tietää muutoksen laajuus tai syvyys, tai kun yksinkertaisesti ollaan kiinnostuneita ilmiön jatkuvuudesta ja ilmiöstä prosessina, mikä Suomen maalaisköyhälistö -tutkimuksen suuri anti nuoremmille tutkijasukupolville on. Pekka Haatasen klassikkotutkimuksen julkaisusta seuraava vaihe 1970-luvulla voidaan lukea esimerkiksi Matti Kortteisen Lähiöstä, jossa analyysin kohteena olivat maaseudulta kotoisin olevat kaupunkiin muuttaneet suuret ikäluokat.vii

Hämmästyttävintä on huomata se, että se, mikä 2000-luvulla Suomessa on köyhintä aluetta, niin sitä se on ollut jo 1800-luvulla. Haatasen tutkimuksen kirjoitusajankohtana, 1960-luvun lopulla, teollistuneen yhteiskunnan maalaisköyhälistön muodosti syrjäisillä alueilla asuva, vielä osin luontoistaloudesta elantonsa saava vanheneva ja määrällisesti vähenevä joukko. Ennen kaikkea Kainuu ja Itä- ja Pohjois-Suomi, jotka Haatasen tutkimuksessa edustivat viimeisiä maalaisköyhyyden pesäkkeitä, ovat tälläkin hetkellä väestä ja työmahdollisuuksista tyhjeneviä periferioita, joiden vetovoimaa yritetään nostattaa erämaaluonnolla hilloineen ja karhusafareineen.

Pekka Haatanen on myös siksi oivallinen klassikkoteoksen luoja, että hän on vuosikymmenien saatossa noussut juuri tällä teoksella suureen suosioon ja valokeilaan. Haatanen ei jatkanut maalaisköyhyyden, maalaisuuden tai köyhyyden teemoissa myöhemmissä tutkimuksissaan. Tässä voinee olla myös yksi syy Suomen maalaisköyhälistön ammentavuuteen: sen luonut tutkija ei ole ryvettänyt itseään myöhemmin muotiin tulleilla paradigmoilla.

i Piirainen, Veikko: Kylänkierrolta kunnalliskotiin. Savon ja Pohjois-Karjalan maaseudun vaivaishoitotoiminta vaivaishoidon murroskautena 1800-luvun jälkipuoliskolla. Suomen Historiallinen Seura 1958.

ii Peltonen, Matti: Matala katse. Kirjoituksia mentaliteettien historiasta. Hanki ja Jää 1992.

iii Knuuttila, Seppo: Tyhmän kansan teoria. Näkökulmia menneestä tulevaan. SKS 1992.

iv Soininen, Arvo: Maatalousväestö v. 1910 – tilasto ja todellisuus. Historiallinen Aikakauskirja 3/1976, 211–225; Markkola, Pirjo: Maaseudun työläisvaimot. Laine, Leena & Markkola, Pirjo (toim.): Tuntematon työläisnainen. Vastapaino 1989.

v Apo, Satu: Ihmesadun rakenne. Juonien tyypit, pääjaksot ja henkilöasetelmat satakuntalaisessa kansansatuaineistossa. SKS 1986; Knuuttila, Seppo: Kansanhuumorin mieli. Kaskut maailmankuvan aineksena. SKS 1992; Stark, Eija: Köyhyyden perintö. Tutkimus kulttuurisen tiedon sisällöistä ja jatkuvuuksista suomalaisissa elämäkerta- ja sananlaskuaineistoissa. SKS 2011.

vi Esim. historiantutkimuksesta Suodenjoki, Sami: Kuriton suutari ja kiistämisen rajat. Työväenliikkeen läpimurto hämäläisessä maalaisyhteisössä 1899–1909. SKS 2010; sosiaalipolitiikan tutkimuksesta Karisto, Antti et al.: Matkalla nykyaikaan. Elintason, elämäntavan ja sosiaalipolitiikan muutos Suomessa. WSOY 1997; folkloristiikan tutkimuksista Apo, Satu: Viinan voima. Näkökulmia suomalaisten kansanomaiseen alkoholiajatteluun ja -kulttuuriin. SKS 2001.

vii Kortteinen, Matti: Lähiö. Tutkimus elämäntapojen muutoksesta. Otava 1982.

Klassikko -sarjan muut blogikirjoitukset:

1.  Matti Hannikainen: Työväentutkimuksen klassikot puntarissa

2. Sakari Saaritsa: Laskevan työläisen kysymyksiä

3. Eija Stark: Suomalaisen työläisen maalaiset juuret

4. Kati Launis: Joukkosydän – työväenkirjallisuuden ohittamaton klassikko

5. Sami Suodenjoki: Sosialismi tuli murroksittain

Posted in Klassikot, Uutiset | Kommentit pois päältä artikkelissa Eija Stark: Suomalaisen työläisen maalaiset juuret

Globaali ja paikallinen Venäjän vallankumous

Sami Suodenjoen konferenssiraportti Essexin yliopiston konfrenssista Re-thinking the Russian Revolution of 1917 as a global event in local contexts 15-16.9.2017.

Kuluvana vuonna on paitsi juhlittu Suomen satavuotista itsenäisyyttä myös muisteltu Venäjän vuoden 1917 vallankumousta. Kumouksen merkitystä on pohdittu maailmalla kymmenissä tieteellisissä konferensseissa, joista yksi järjestettiin Essexin yliopistolla 15. ja 16. syyskuuta. Konferenssin teemana oli Venäjän vallankumous globaalina tapahtumana paikallisissa ympäristöissä.

Kapitalismi ei kukistunut, mutta itsenäisyysliikkeet saivat vauhtia

Konferenssin pääpuhujana oli historioitsija Steve Smith, joka tunnetaan ennen muuta Venäjän ja Kiinan vallankumouksia vertailevasta tutkimuksestaan. Lisäksi hän on juuri julkaissut Venäjän imperiumin kriisiä ja kumousta vuosina 1890-1928 käsittelevän laajan tutkimuksen Russia in Revolution, josta voi ounastella alan perusteosta.

Smith argumentoi esitelmässään, että Venäjän vallankumous epäonnistui päätavoitteessaan eli kapitalismin kukistamisessa – etenkin jos asiaa katsotaan vuosikymmenien perspektiivillä. Sen sijaan kumouksen toteuttajien näkökulmasta toisarvoinen tavoite toteutui paljon menestyksekkäämmin: Venäjän vallankumous todella antoi vauhtia kansojen vapautumiselle.

Kansallisen itsemääräämisoikeuden idean globaali läpilyönti ensimmäisen maailmansodan jälkeen ei tietenkään johtunut yksin lokakuun vallankumouksesta. Monin paikoin kehitykseen vaikutti kumousta enemmän Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilsonin talvella 1918 lausuma periaate kansojen oikeudesta hallita itse itseään. Silti Leninin politiikka, joka periaatteessa mahdollisti kansoille myös irtautumisen neuvostovaltiosta, omalta osaltaan edisti kansallisia vapautusliikkeitä eri puolilla maailmaa, ei vähiten Suomessa.

Britti-imperiumi bolshevikkipelon pyörteissä

Steve Smith käsitteli puheessaan myös bolshevismia fantasiana, joka herätti ihmisissä pelkoa ympäri maailmaa ja jota käytettiin sateenvarjoterminä monenlaisten oletettujen vihollisten, kuten maahanmuuttajien, tuomitsemiseen. Monin paikoin tämä ”punakammo” oli luonteeltaan avoimen antisemitististä.

Samaan aihepiiriin syventyi esitelmässään Ben Markham, joka pohti bolshevismin asettamaa haastetta brittiläisen imperiumin poliittisille päättäjille vuosina 1918-1921. Markhamin mukaan brittipoliitikot viljelivät bolshevikki-termiä löysästi ja näkivät kaikkialla imperiumin alueella merkkejä Venäjältä masinoidusta globaalista bolshevikkivallankumouksesta. Bolshevismin leviämistä ilmensivät päättäjien silmissä esimerkiksi eteläafrikkalaisten työläisten liikehdintä vuonna 1920 ja Intian lisääntyvät levottomuudet. Lähi-idästä brittijohdolle kantautui huhuja ”Bolshevistisen muslimiyhdistyksen” olemassaolosta, ja jopa Irlannin Sinn Feinissä nähtiin bolshevismin siemeniä. Toisin kuin brittijohdossa uumoiltiin, Venäjän sisäisten ongelmien työllistämillä bolshevikeilla oli kuitenkin olemattomat edellytykset rahoittaa brittihallinnon vastaista kamppailua siirtomaissa.

Kokonaan aiheettomia brittiläisen siirtomaahallinnon pelot kumousinnon tarttumisesta eivät toki olleet. Esimerkiksi Quebecin provinssissa Kanadassa työläisten liikehdintä ja asevelvollisuuden vastaiset mielenosoitukset saivat vauhtia Venäjän kumouksesta vuosina 1917-1918, kuten Mathieu Houle-Courcelles kuvasi esitelmässään. Protestit asevelvollisuutta vastaan johtivat yhteenottoihin mielenosoittajien ja poliisin välillä, mutta ne myös jakoivat paikallista työväenliikettä. Kanadan viranomaiset puolestaan leimasivat sodan vastustamisen kärkkäästi bolshevismiksi.

Venäjä 1917, Asturia 1934, Katalonia 2017

Ajallisesti pisimmälle Venäjän vallankumouksen vaikutuksen tarkastelun vei Matthew Kerry esitelmässään Espanjan Asturian vallankumouksesta vuonna 1934. Kerryn mukaan Asturian tapahtumia on kirjallisuudessa usein kuvattu harhaanjohtavasti lakkoiluksi, vaikka liikehdintä kehittyi suoranaiseksi sisällissodaksi ja johti 2000 ihmisen kuolemaan.

Asturian liikehdintään osallistui sosialistien rinnalla kommunisteja ja anarkisteja, ja he ottivat ohjelmaansa ja taktiikkansa malleja Venäjän vallankumouksellisilta. Esimerkiksi ajatus puna-armeijasta hyvin järjestettynä ja kurinalaisena kumouksen työkaluna vetosi asturilaisiin, joskaan sellaista ei käytännössä kyetty luomaan.

Asturian kumous tukahdutettiin kovin ottein parissa viikossa. Brutaalien rankaisutoimien vuoksi tapahtumasarja jäi elämään vasemmiston kollektiiviseen muistiin ja toimi myöhemmin mobilisaation käytevoimana Espanjan sisällissodassa.

Kerryn esitelmä herätti runsasta keskustelua, sillä Espanja separatistisine virtauksineen on kiinnostava esimerkki Venäjän kumouksen mahdollisista säteilyvaikutuksista. Ajankohtaisen särmän keskusteluun toivat käynnissä olevat Katalonian itsenäisyyspyrkimykset, sillä myös katalaanien liikehdintä sai aikanaan vaikutteita vuoden 1917 tapahtumista Venäjällä. Vaikutteet eivät tosin olleet suoraviivaisia, sillä Venäjän vallankumouksen vauhdittama vasemmiston nousu Kataloniassa pikemminkin tilapäisesti hillitsi katalaanien itsenäisyysliikettä, joka oli saanut vauhtia maailmansodasta.

Gramscin ja sionistien bolshevismi

Venäjän vallankumouksen ideologinen vaikutus eurooppalaiseen vasemmistoon ja erityisesti marxilaiseen teoreetikkoon Antonio Gramsciin nousi esiin Christos Efstathioun esitelmässä. Efstathioun mukaan Gramscin bolshevismia on jälkikäteen vähätelty, vaikka nuori Gramsci sai näkemyksiinsä runsaasti vaikutteita Leniniltä. Gramsci myös matkusti Neuvosto-Venäjälle vuonna 1922, joskaan matkasta ei tiedetä kovin paljon.

Länsi- ja eteläeurooppalaisen vasemmiston ohella Venäjän vallankumous herätti ristiriitaisia mielialoja itäisen Keski-Euroopan juutalaisväestössä, jonka piirissä eli vahvana ajatus omasta kansallisvaltiosta. Aiheesta puhuneen Jan Rybakin mukaan jotkut sionistit alkoivat vallankumouksen innoittamina julistaa vastustajikseen myös porvarillisen sionismin ja kuvitella uuden kotimaan rakentamista pikemminkin Neuvosto-Venäjälle kuin Palestiinaan. Tämänkaltaista sionistien radikalisoitumista näyttää tapahtuneen erityisesti alueilla, joissa esiintyi vallankumouksellista liikehdintää vuoden 1917 jälkeen.

Martin Previsic toi esitelmässään puolestaan esiin, miten maailmansodan kuluessa Venäjälle sotavangeiksi joutuneet toimivat vapauduttuaan bolshevismin viestinviejinä Balkanin alueella. Muun muassa Kroatian metsiin muodostui entisten sotilaiden joukkioita, jotka omaksuivat valikoidusti bolshevistisia ideoita ja niihin tukeutuen hyökkäilivät maanomistajia ja valtion instituutioita vastaan. Esitelmä kirvoitti keskustelua siitä, missä määrin tässä toiminnassa oli kyse bolshevistisesta aktivismista ja missä määrin pelkästä banditismista.

Tietoisesti ei-venäläinen vallankumous Saksassa

Toisin kuin epävakailla Itävalta-Unkarin ja Venäjän reuna-alueilla, Saksassa Venäjän vallankumouksen välittömät vaikutukset olivat lopulta suhteellisen vähäiset. Pelkoja bolshevikkien soluttautumisesta toki maalailtiin myös Saksassa, mutta enemmistösosiaalidemokraattisen puolue ja sen johtaja Friedrich Ebert suhtautuivat bolshevikkityylisen vallankumouksen ideaan avoimen torjuvasti. Tämä näkyi myös maailmansodan päättyessä marraskuussa 1918, jolloin Ebert junaili keisarivallan nurin ja otti vallan käsiinsä, mutta ryhtyi samalla määrätietoisesti rakentamaan puolueiden välistä yhteistyötä estääkseen Venäjällä tapahtuneen kumouskehityksen toistumisen Saksassa.

Kuva. Martin Platt (Bonnin yliopisto) esitelmöi punaisesta vaarasta vuosien 1918 ja 1919 Saksassa. Vieressä Martin Previsic (Zagrebin yliopisto).

Kulttuuriset vaikutukset

Konferenssissa saivat huomiota myös Venäjän vallankumouksen kulttuuriset vaikutukset. Omassa esitelmässäni luotasin Venäjän vallankumousten heijastumista vuonna 1917 painettuihin suomalaisiin arkkiveisuihin, ja Oxana Ignatenko Desanlis puolestaan käsitteli venäläisen satiirilehdistön tapaa käsitellä kumousta.

Mielenkiintoisen lisän konferenssiin toi Myroslava Hartmondin esitys Venäjän vallankumouksen vaikutuksesta muotisuunnittelija Coco Chaneliin. Chanel tutustui ennen maailmansotaa Pariisissa venäläiseen suuriruhtinas Dmitri Pavlovitsh Romanoviin, jonka kanssa hänellä oli myös romanssi sen jälkeen kun Romanov oli paennut kumousta Sveitsiin vuonna 1917. Lisäksi Chanel työllisti Venäjältä emigroituneita prinsessoja muodintekijöinä.

Myöhemminkin Venäjän tapahtumien vaikutus on näkynyt Chanelin mallistoissa esimerkiksi keisarillisen Venäjän ja Neuvosto-Venäjän symbolien käyttönä.

Hartmondin esitelmä tarjosi tärkeän muistutuksen siitä, miten merkittävä rooli venäläisillä emigranteilla oli vallankumousta ja bolshevismia koskevien mielikuvien rakentajina Euroopassa ja Yhdysvalloissa vuoden 1917 jälkeen.

Lenin-kultti ja sen kumoaminen

Konferenssin yhteyteen Colchesterin kampukselle oli pystytetty vaikuttava näyttely Lenin-kuvastosta ja sen alas raastamisesta (FALLEN. Revolution — Propaganda — Iconoclasm Exhibition, esittely alla). Näyttelyssä on esillä kumousajan avantgarde-taidetta ja sosialistista realismia sekä Niels Ackermannin upea valokuvasarja, joka käsittelee Ukrainassa viime vuosina alas kaadettuja Lenin-monumentteja.

Näyttelyn esittely 9.16 min

Näyttelyn vetonaula on silti luonnollisen kokoinen mallinnos sormesta, jolla 100-metrinen Lenin olisi näyttänyt suuntaa vallankumoukselle Neuvostojen palatsin huipulla Moskovassa. Harva esine kertoo yhtä havainnollisesti rakentamatta jääneen Neuvostojen palatsin mittakaavasta ja samalla Stalinin aikana muodostuneesta Lenin-kultista.

Kuva. Mallinnos Neuvostojen palatsin huipulle suunnitellun Lenin-patsaan sormesta Colchesterin yliopistokampuksen galleriassa.

Missä maaliskuun kumous?

Essexin konferenssin parasta antia oli bolshevismin käsitteen monipuolinen erittely. Esitelmissä bolshevismi nousi esiin yhtäältä työväen ja radikaalien ryhmittymien liikehdintää ohjanneena mallina, toisaalta metaforana, jota vallanpitäjät käyttivät kärkkäästi poliittisten vastustajiensa tai ylipäänsä yhteiskunnallisten reformivaatimusten torjumiseen.

Huomionarvoista konferenssissa oli se, että useimmat esitelmöitsijät puhuivat Venäjän vallankumouksesta yksikössä ja tarkoittivat sillä lokakuun bolshevikkikumousta. Maaliskuun vallankumouksen unohtaminen on suomalaisnäkökulmasta hämmentävää, olihan keisarivallan kaatuminen keväällä 1917 Suomen tapauksessa yhteiskunnallisilta vaikutuksiltaan yhtä järisyttävä käännekohta kuin lokakuun kumous.

Jos jotain jäin konferenssilta kaipaamaan, niin keskustelua lähteistä ja metodeista. Liian usein tämänkaltaisissa teemakonferensseissa historioitsijat vain kertovat miten asiat missäkin menivät avaamatta yhtään sitä, millaisin välinein he ovat tulkintoihinsa päätyneet. Juuri lähteiden ja niiden analyysimenetelmien esittely voi olla kaikkein kiinnostavinta antia tietyn alueen oloihin ja tapahtumiin perehtymättömille kollegoille, kuten omankin esitelmäni jälkeisessä keskustelussa huomasin.

Sami Suodenjoki

 

Posted in Esitelmät, Museot, Seminaarit, Uutiset | 1 Comment

CfP: Muistitietotutkimuksen kansainvälinen kongressi Jyväskylässä kesällä 2018

Jyväskylään saapuu kesällä 2018 suuri ja kansainvälinen joukko oral history –tutkijoita IOHA Finland 2018 -kongressiin. Mukaan toivomme myös suomalaisia muistitietotutkijoita sekä muistitiedon kanssa muulla tavoin työskenteleviä ihmisiä. CfP on avoinna 31.10.2017 saakka, vielä on aikaa lähettää abstrakti!

Second call for papers for IOHA Finland 2018

The International Oral History Association is pleased to announce the call for papers for the next congress in 2018. The XX IOHA Congress will be held from June 18 to 21, 2018 in Jyväskylä, Finland. The congress is hosted by the University of Jyväskylä, the Finnish Literature Society, and the Finnish Oral History Network. The theme of the XX IOHA Congress is Memory and Narration.

The main focus of the congress is on the complex and multidimensional nature of oral history. Oral history and life story research can be carried out from numerous perspectives. We invite papers that address the methodological issues related to the production and analysis of oral histories and life stories. We especially encourage contributions related to oral history sources as narratives/narration and applications of methodological theories and practices.

We therefore look forward to receiving abstracts on the following themes:

–       Archived oral history
–       Personal and shared narratives
–       Transgenerational memory
–       Class, gender, age and memory
–       Traditions, folklore and history
–       Oral history and different disciplines
–       New waves of oral history
–       Oral history, theory and ethics
–       Oral history sources as narratives
–       Oral history and narrative theory
–       Memories of reading

The XX IOHA Congress coincides with the anniversary of two important events in Finnish history, the centennial of the 1918 Finnish Civil War as well as the end of World War I. The congress organizers would therefore like to welcome also contributions that address memory of war and other conflicts, narratives of survival, intergenerational war memories and communities of commemoration.

The official language of the congress is English, but presentations in Spanish will also be accepted.

The deadline for proposals has been now extended until the 31 of October 2017. For more detailed information, see the IOHA 2018 Finland congress page (https://www.jyu.fi/en/ congress/ioha2018) and the second call for papers (https://www.jyu.fi/en/ congress/ioha2018/CfP).

Posted in Uutiset | Kommentit pois päältä artikkelissa CfP: Muistitietotutkimuksen kansainvälinen kongressi Jyväskylässä kesällä 2018

THPTS:n kesäseminaari 2017 – Sisällissodan jäljet

 Aika 21.8.2017 klo 10:15 – 22.8.2017 klo 16:30

Paikka:  Työväenmuseo Werstas,  Väinö Linnan aukio 8, Tampere

SEMINAARIN OHJELMA

Seminaariesitysten abstraktit yhtenä koosteena

Maanantai 21.8.2017

10.15–10.30  Seminaarin avaus,

THPTS:n puheenjohtaja Jarmo Peltola

10.30–11.30  Keynote: emeritusprofessori Seppo Hentilä: Mihin sisällissodan voittajat tarvitsivat vapaussotaa ja miten he sen tekivät?

11.30–12.30  Keynote: kirjailija Sirpa Kähkönen: Tammisaaren yössä. Sisällissodan toinen näytös 1930-1933 pakkotyölaitoksen muurien sisällä

12.30–13.30  Lounas (omakustanteinen)

13.30–15.30  Työryhmä I Jälkien istuttaminen

Marianne Junila: Armoton koulu – sisällissodan jäljet koulutyttöjen tulkinnoissa 1918

Ulla Aatsinki: Vallankumouksellisen kasvatuksen teoria ja sen erilaiset käytännöt Työväen Järjestönuorten liitossa sisällissodan jälkeen

Olli Kleemola: Kuvateosten sisällissota. Sisällissodan representaatiot sotienvälisen ajan kuvateoksissa

Anna Laakkonen: Suomen sisällissota viholliskuvan kulmakivenä 1920-luvun Neuvosto-Karjalan suomalaisessa sanomalehdistössä.

15.30–16.00  Kahvitauko

16.00–18.00  Työryhmä II Jäljet maisemassa

Riina Haanpää: Ajatteleva maisema – Merikarvian vuoden 1918 sodan muistin paikkoja kokemassa

Matias Kaihovirta & Sture Lindholm: Dragsvikin ja Västankvarnin unohdettu ja tukahdutettu muisto: muistitieto ja historiapolitiikka ruotsinkielisellä Länsi-Uudellamaalla

Hannu Takala: Punakaartin jäljet taistelukentällä – taistelu Lahdesta 1918 arkeologian lähteissä

Hanna Korsberg & työryhmä: Fellmanin pelto – 22 000 ihmisen elävä monumentti

18.00–18.30  Väki Voimakas -vuosikirjan esittely
19.00- Illanvietto (omakustanteinen), paikka ilmoitetaan myöhemmin

Tiistai 22.8.2017

9.15–10.15   Keynote: dosentti Ulla-Maija Peltonen: Vuoden 1918 kipujäljet

10:15–11.15 Keynote:FT Aapo Roselius: Sisällissota ja demobilisaation vaikeus

11.15-11.30  kahvitauko
11.30–13.00  Työryhmä III Ajassa muuttuvia ja odotuksenvastaisia tulkintoja

Henrik Tala: Tervakoski, sisällissodan onnellisten laakso

Petteri Systä:  Punainen teollisuuskaupunki valkoisessa Suomessa?

Hannu Itkonen: Varkauden vuoden 1918 tulkinnat

13.00–14.00 Lounas (omakustanteinen)

14.00–16.00  Työryhmä IV Ylisukupolviset jäljet ja selviytyminen

Anna Warsell: ”Isä kuollut kapinassa.” Ruoveden punaorpohuolto ja sodan muisteltu lapsuus vuosina 1918 – 1924

Jukka Kekkonen: Poliittinen väkivalta ja oikeuden rooli Suomen sisällissodassa

Ilkka Jokipii & Virva Liski: Sisällissodan pitkäaikaiset ja ylisukupolviset vaikutukset

Joni Krekola: Sisällissodan jäljet edustuksellisessa demokratiassa

16.00–16.30  Seminaarin päätöskeskustelu

Lisätietoja ja ilmoittautumiset: Anne Heimo (anheimo@utu.fi) ja Tiina Lintunen (tiina.lintunen@utu.fi)

Vapaa pääsy. Kahvitarjoilun vuoksi pyydämme ilmoittautumaan viimeistään 17.8.2017. Tervetuloa!

Save

Save

Save

Save

Posted in Seminaarit, Uutiset | 2 Comments

THPTS-kesäseminaari 2017 – Sisällissodan jäljet

Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran kesäseminaari  21.–22.8.2017 Tampereella

Esitelmäkutsu / cfb

Suomen sisällissodasta on kulunut liki sata vuotta. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura keskittyy seuraavassa kesäseminaarissaan sisällissodan tapahtumiin ja seurauksiin sekä näiden pitkäkantoisiin vaikutuksiin. Seminaarin erityisteemana on koettu ja kirjoitettu vuosi 1918, mutta samalla kutsumme seminaariin esitelmiä, joissa pureudutaan sisällissotaan myös muista, uusista näkökulmista. Seminaari on avoin kaikenlaisille Suomen sisällissotaan ja sen seurauksiin liittyville aiheille, tieteenaloille ja lähestymistavoille laadullisista määrällisiin.

Vuoden 1918 tapahtumat tarjoavat hedelmällisen tutkimuskohteen niin historia- kuin yhteiskuntatieteille sekä kulttuurintutkimuksellekin. Keynote-puheenvuoroissa sisällissotaa tarkastellaan muun muassa historiapolitiikan, muistamisen ja kirjallisuuden näkökulmista. Lisäksi pohditaan, vieläkö on sellaisia Suomen sisällissotaan liittyviä aiheita, joita ei voida käsitellä julkisuudessa?

Seminaarin pääpuhujat ovat:
Dosentti Ulla-Maija Peltonen
Emeritusprofessori Seppo Hentilä
FT Aapo Roselius
Kirjailija Sirpa Kähkönen

Mahdollisia tarkastelukohteita ovat esimerkiksi:

– Sisällissota ja historiapolitiikka
– Muistettu sisällissota ja sisällissodan representaatiot
– Sisällissota nykykirjallisuudessa ja muilla taiteen aloilla
-Vallankäyttö sota-aikana ja sen jälkeen
– Sukupuolten rooli sisällissodassa
– Lasten kasvatus sodan jälkeen
– Poliittinen väkivalta
– Suomen sisällissota suhteessa eurooppalaisiin vallankumouksiin
– Sodanjälkeisen elämän uudelleenrakentaminen (Suomessa, Neuvosto-Venäjällä, Amerikassa jne.)

Seminaari järjestetään Työväenmuseo Werstaalla Tampereella 21. –22.8.2017. Esitelmien pituus on 20 minuuttia + 10 minuuttia keskustelua. Seminaari on maksuton. Kotimaan matkakulut korvataan esiintyjille. Seminaarin pohjalta toimitetaan valituista esityksistä artikkelikokoelma, joka ilmestyy vuonna 2018.
Lähetä liuskan mittainen abstrakti esitelmäsi sisällöstä doc, docx- tai pdf-tiedostona viimeistään 23.3.2016 Anne Heimolle (anheimo[at]utu.fi) tai Tiina Lintuselle (tiina.lintunen[at]utu.fi). Valinnasta tiedotetaan huhtikuun 2017 aikana.

Lisätietoja: Anne Heimo (anheimo[at]utu.fi) ja Tiina Lintunen (tiina.lintunen[at]utu.fi).

Posted in Uutiset | Kommentit pois päältä artikkelissa THPTS-kesäseminaari 2017 – Sisällissodan jäljet

1st Conference of the European Labour History Network (ELHN)

Conference, 14-16 December 2015, Torino, Italy

1st Conference of the European Labour History Network (ELHN)
14 – 16 December 2015, Torino/Turin (Italy)
Conference language: English

The European Labour History Network (ELHN) is pleased to announce its first conference from 14-16 December 2015 at the University of Turin facilitated and hosted by Stefano Musso (President of the Società Italiana di Storia del lavoro/SISLav – Italian Society of Labour History).

The ELHN was founded in October 2013 in Amsterdam as a network of labour historians in order to bring together scholars with different institutional backgrounds (institutes, associations, archives, journals, study groups, individual researchers, etc.) and serve as an umbrella organization for smaller working groups with specific topics and tasks.

In accordance with the decisions of the foundation meeting of the ELHN, the first conference of the network will be structured differently to other comparable scholarly conferences and will also provide the possibility to gather colleagues from all over Europe in order to work on specific common projects concerning European Labour History. Therefore, the main part of the conference will be dedicated to ELHN Working Groups that will themselves decide on their specific agenda during the conference. The individual working groups will be responsible for drafting their own agenda during the conference. For further information please contact the coordinators of the respective working group.

Working Groups

ELHN conference working groups calls (PDF, 39 pages)

· Labour Movements and Migration (Coordination: Stefanie Prezioso, stefanie.prezioso@unil.ch)

· Feminist Labour History (Coordination: Silke Neunsinger, silke.neunsinger@arbark.se; Leda Papastefanaki, lpapast@uoi.gr; Susan Zimmermann, zimmerma@ceu.hu)

· Long-term History of Remuneration (Coordination: Leda Papstefanaki, lpapast@uoi.gr; Michel Pigenet, michel.pigenet@univ-paris1.fr)

· Pre-Industrial Labour History (Coordination: Andrea Caracausi, andrea.caracausi@unipd.it; Corinne Maitte, corine.maitte@univ-mlv.fr)

· Labour in Imperial History (Coordination: Yann Beliard, yann_beliard@yahoo.fr; Gareth Curless, G.M.Curless@exeter.ac.uk)

· Free and Unfree Labour (Coordination: Christian de Vito, christian.devito@gmail.com)

· Factory History (Coordination: Görkem Akgöz, gorkemakgoz@yahoo.com)

· Industrial Heritage (Coordination: Christian Wicke, Christian.Wicke@rub.de)

· Health at Work (Coordination: Nicolas Hatzfeld, nicolas.hatzfeld@gmail.com)

· Labour under State Socialism (Coordination: Adrian Grama, Grama_Adrian@ceu-budapest.edu)

· Labour History Journals (Coordination: David Mayer, David.Mayer@iisg.nl)
Venue

Campus Luigi Einaudi (CLE) of the University of Turin
Address: Lungo Dora Siena, 100
10153 Turin, Italy

Posted in Uutiset | Kommentit pois päältä artikkelissa 1st Conference of the European Labour History Network (ELHN)

Sakari Saaritsa: Laskevan työläisen kysymyksiä

Vera Hjelt: Tutkimus ammattityöläisten toimeentuloehdoista Suomessa 1908-1909. Työtilasto XIII. Helsinki, Keisarillisen Senaatin kirjapaino 1912. 255 + 213 s.
HUOM julkaistu ensimmäisen kerran seuran aiemmassa blogissa 7.10.2010

Jos klassikon tunnusmerkkinä pitää sitä, että kirjaan palataan uudestaan ja uudestaan, Vera Hjeltin Tutkimus ammattityöläisten toimeentuloehdoista Suomessa 1908-1909 omaa hyvät mahdollisuudet pysyä sellaisena.  Ensimmäisenä yksityiskohtaisena kotitalousbudjettitutkimuksena työväestön toimeentulosta Hjeltin teos on ollut välttämätön lähde aihepiiriä sivuavalle historiankirjoitukselle.  Viimeaikaiset tutkimussuuntaukset kannustavat myös palaamaan sen äärelle uusin eväin.

Kiinnostus aineistojen taloushistorialliseen uudelleenanalyysiin on voimistunut 1970-luvulta alkaen osana taloustieteen tilastolliseen, tietokoneavusteiseen soveltamiseen perustunutta ”kliometristä” liikehdintää, ja saanut uusia hedelmällisiä vaikutteita kehitystaloustieteellisestä mikroekonometriasta.  Ironista kyllä, pidäkkeettömän kapitalismin asianajajana tunnetun Chicagon koulukunnan näkemys kotitalouksista rationaalisina, aktiivisina toimijoina on ollut tärkeä inspiraation lähde kulutuksen, työmarkkinakäyttäytymisen ja muiden yksityisten toimien mittaavaan analyysiin perustuvalle tutkimukselle työläisperheiden selviytymisstrategioista.

Foucault-vaikutteinen näkökulma itse tilastojen historiaan on puolestaan suunnannut sosiaalihistorioitsijoiden huomion siihen, miten tilastot ovat luoneet ja muokanneet yhteiskunnallista todellisuutta ja millaisia hallinnan tekniikoita niihin on nivoutunut.  Sosiaalitilastot on nähty tärkeänä osana myöhäisautonomian ajan valtioeliitin strategiaa, jonka mukaan perifeerinen maa saattoi oppia tulevista haasteistaan tarkkailemalla kehittyneempiä maita ja ennaltaehkäistä ongelmia ylhäältä johdetuilla yhteiskunnallisilla reformeilla. Pääongelma oli työväenkysymys.

Hjeltin tutkimus ei ollut ihka ensimmäinen laatuaan[1] mutta lähestymistapansa ja perusteellisuutensa puolesta uraauurtava.  Le Playn 1800-luvun puolivälistä tunnetuksi tekemä, sittemmin etnografian piirissä jatkunut monografinen lähestymistapa inspiroi Hjeltiä osittain, ja teokseen sisällytettiin kymmenen lyhyttä perhetutkielmaa (monografi). Suuren otoskoon mahdollistavaa ja nykyään hallitsevaan asemaan noussutta haastattelumenetelmää pidettiin ongelmallisena, koska tietoa saatiin kustakin tapauksesta vähän. Kulutuksen mittaaminen perustui muistitietoon, eikä esimerkiksi kestokulutushyödykkeiden hankintojen tavoittaminen ollut vaivatonta. Hjeltin käyttämä, kansainvälisestikin suosittu ratkaisu oli päiväkirjamenetelmä, jossa joukko kotitalouksia piti tutkijoiden avustuksella itse kirjaa tuloistaan ja menoistaan vuoden ajan.

Syntyvä aineisto oli rikkaampaa kuin haastateltaessa. Yhteydenpito kotitalouksiin mahdollisti ongelmien selventämisen, ja prosessi paransi laadullista ymmärrystä tutkimuskohteiden elämästä. Modernin, todennäköisyyslaskentaan perustuvan edustavuuden näkökulmasta tämä Suomessa ainakin 1950-luvun alkuun asti käytetty, uusia kehitystaloustieteellisiä kokeilujakin innostanut[2] metodi oli melko katastrofaalinen.  Tutkittaviksi valikoitui vakaassa tilanteessa eläviä, riittävän koulutettuja työläisiä, jotka monissa tapauksissa omasivat jonkinlaista yhteiskunnallista harrastuneisuutta. Lisäksi kirjanpidon julkilausuttuna tarkoituksena oli usein vaikuttaa mitattavaan käyttäytymiseen, esimerkiksi lisäämällä ”säästäväisyyttä”.

Sosiaalireformin moniosaaja Hjelt rakensi tutkimusorganisaationsa hyödyntämällä teollisiin työpaikkoihin suuntautuvien ammattientarkastajan virkamatkojensa aikana saamiaan kontakteja.”Talouskirjakaavoja” painettiin alun perin tuhat kappaletta, mutta käyttökelpoiseksi katsottua aineistoa saatiin lopulta 380 kotitaloudesta.  Päähuomio oli vanhemmat ja alaikäisiä lapsia käsittävissä ns. ”normaaliperheissä” (210 kpl). Aineisto käsitti myös toisin muunlaisia perheitä (140) ja yksineläjiä (30), joita kaikkia analysoitiin tutkimuksessa.  Valittujen kotitalouksien ”huonekuntien johtajille” asetettiin melko korkea 3000 markan tulokatto.[3] Vaikka päiväkirjamenetelmän seurauksia eri tulo- ja kulutustietojen luotettavuudelle kommentoidaan paikoitellen, edustavuuden ongelmasta ei yleisellä tasolla juuri keskustella.

Historiallisena aineistokokoelmana teos on joka tapauksessa rikas. Kun kotitalousbudjettiaineistojen hankinta edellyttää usein pitkää ja kapeaa arkistotyötä, kaikki alkuperäisbudjetit on painettu julkaisuun ainakin kohtalaisella tarkkuudella. Kirja sisältää myös muun muassa kuukausitason dataa 50 kotitalouden tulojen ja menojen vaihtelusta vuoden sisällä.  Mahdollisuuksia ekonometriseen jälleenanalyysiin siis on, joskin se edellyttää työläitä kannanottoja edustavuuskysymykseen. Teokseen sisältyvät kymmenen budjetteihin linkitettyä laadullista perhetutkielmaa eivät välttämättä tarjoa Le Playn monografioiden veroista kohdetta uudelleentarkasteluille[4], mutta ovat helppo tapa löytää perhetalouden kuvauksia viime vuosisadan alun Suomesta.

Tilastollisessa analyysissaan Hjelt tarkastelee tulojen ja menojen absoluuttista tasoa, ”Engelin lain” mukaan köyhyyttä mittaavaa ruokamenojen osuutta kokonaismenoista ja perherakenteen vaikutuksia kulutukseen ja toimeentuloon. Erikokoisten perheiden toimeentulon vertailussa Hjelt hyödyntää iän, sukupuolen ja perhekoon perusteella eri painotuksen antavaa kulutusyksikköasteikkoa. Tämä nykyäänkin käytetty menetelmä on intuitiivisesti vakuuttava, mutta painojen määritys ei yleensä ole empiirisesti johdettavissa vaan merkittävä valintakysymys: vaikutukset esimerkiksi köyhiksi luokiteltavien kotitalouksien määrään ja laatuun voivat olla huomattavat.  Hjelt suorittaa myös vertailuja saksalaisiin ja ruotsalaisiin tutkimuksiin; paikoin Engelin lain ja lihan määrällisen kulutuksen kaltaisilla yhteismitallisilla suureilla, paikoin hämmentävästi eri valuutoissa ilmaistuja summia rinnastaen.

Suoraan aineiston tilastollisesta ja laadullisesta tarkastelusta esiin nousevat keskeiset tulokset eivät ole kovin monilukuisia tai yllättäviä. Tutkimuksessa mukana olleet työläiset olivat usein vähävaraisia, ja esimerkiksi kulutuksen rakenteen perusteella selvästi köyhempiä kuin rikkaammissa maissa. ”Huonekuntien johtajien” – joista 16 prosenttia oli naispuolisia – tulot eivät riittäneet elättämään perheitä, vaan muiden ansiot olivat välttämättömiä. Tämä koski myös ”normaaliperheitä”. Koska naiset joutuivat ansiotöiden lisäksi vastaamaan palkattomista kotitaloustöistä ja lastenhoidosta, heidän työtaakkansa oli erityisen rasittava. Niukka ja epävarma toimeentulo vaikeutti säästämistä ja vakuutusten hankintaa. Lainoja Hjelt piti lähtökohtaisesti ongelmana enemmän kuin mahdollisena riskien hallinnan tapana.

Päähuomio on usein kohdistunut kirjan johtopäätöksiin ja toimenpidesuosituksiin. Ne eivät oikeastaan perustu tutkimuksen empiiriseen osaan vaan edustavat paremminkin aikalaisdiagnoosia ja –keskustelua. Hjeltin mukaan palkat eivät voineet pysyä jatkuvasti kohoavien hintojen perässä koska elinkeinoelämä ei sitä kestäisi, vaan oli löydettävä muita keinoja alentaa elinkustannuksia. Ruoka-aineita voisi korvata halvemmilla, yhtä ravitsevilla vaihtoehdoilla. Tieteellinen ravitsemusoppi, josta oli lukuisia kansainvälisiä esimerkkejä, olisi välttämätön tuki. Suurissa erissä ostamalla olisi myös mahdollista laskea yksikköhintoja.

Keskeisin Hjeltin käsittelemä ajan sosiaalinen innovaatio oli kuitenkin ruoanlaiton ulkoistaminen kotitalouksista kansankeittiöihin. Juuri ammattimainen suuren mittakaavan organisaatio mahdollistaisi sekä kustannustehokkaat tukkuostot että tieteellisen ravitsemuksen periaatteiden noudattamisen, tuottaen perheille helposti edullisia, terveellisiä aterioita. Valmis ruoka pitäisi voida noutaa koteihin. Erityisesti naisten kohtuuton työtaakka helpottuisi näin huomattavasti. Oma-apuperiaatteen mukaisesti ja esimerkkeihin viitaten Hjelt kannattaa toiminnan organisointimuotona ennen kaikkea työväen omia osuuskuntia.  Hän nostaa esiin myös ”kotineuvojattaret” ja jopa pakolliset ruoanlaittokurssit naisille – kuitenkin työajalla järjestettävinä.

Hjeltin moniongelmaisten lukujen pohjalta määriteltiin kulutuskorin painot, joiden avulla laskettiin virallinen elinkustannusindeksi aina vuoteen 1935 asti. Taloushistoriallinen tutkimus on hyödyntänyt ja kehittänyt lukuja. Matti Hannikainen on 1930-luvun lamaa Helsingin rakennussektorin työmarkkinoiden kautta käsittelevässä tutkimuksessaan säätänyt painoja uuden analyysin pohjalta vuoden 1928 elinkustannustutkimuksen kulutuskoritietojen avulla ja osoittanut työläisten elinkustannusten nousseen virallisen indeksin osoittamaa enemmän 1920-luvulla.[5] Perustavanlaatuisessa tutkimuksessaan palkkatyön, palkkojen ja elintason kehityksestä 1850-1913 Sakari Heikkinen taas on rakentanut painot Hjeltiä edeltävälle ajanjaksolle hyödyntämällä makrotilastoja ja arvioita eri hyödykkeiden tarjonnasta ja kokonaiskulutuksesta Suomessa.[6]

Työväen- ja sosiaalihistoriassa Hjeltin käyttötavat ovat olleet innovatiivisia, mutta osin myös ongelmallisia. Usein katsotaan, että Hjelt määrittelee tutkimuksessaan jonkinlaisen absoluuttisen köyhyysrajan.  Kahdessa vuonna 1994 julkaistussa uraauurtavassa artikkelissaan viime vuosisadan  alun työväestön toimeentulosta Raimo Parikka jopa lanseerasi käsitteen ”Hjeltin minimi” kuvaamaan rajaa, jota hän sovelsi elinkustannusindeksiin ja perhekokoon liittyvien muunnosten avulla erilaisten tulonlähteiden riittävyyden arviointiin aina toiseen maailmansotaan asti. Tulokset todistivat työväestön syvää köyhyyttä 1930-luvun laman aikana ja sekatyöläisten palkkojen riittämättömyyttä aina 1940-luvulle asti.[7]

Vaikka johtopäätökset ovat täysin uskottavia, itse Hjeltin tutkimus tarjoaa käsitteelle heikon pohjan.  Teoksessa esitetään ohimennen ilman tarkempia perusteluja että yhdessä monografiassa esiintyvä perhe edustaa kulutustasoa, joka Alfred Marshallia lainaten ”salli elää nälkää näkemättä, suoranaista ruumiillista puutetta tuntematta, mutta joka ei myöskään tarjoa juuri enempää”. Hjelt ei itse käytä tätä ”minimiä” tutkimuksen kvantitatiivisessa osassa. Elinkustannusindeksin ja kulutusyksikköasteikon ongelmat lisäävät Parikan minimin epävarmuustekijöitä.  Joka tapauksessa köyhyysrajat ovat pohjimmiltaan valintoihin perustuvia tilastollisia tapoja luokitella väestöä köyhiin ja ei-köyhiin, eivät fyysisen selviytymisminimin ilmauksia. Tämä käy selväksi myös Parikan tuloksista, joiden mukaan suuret ihmisjoukot elivät jatkuvasti hänen konstruoimansa rajan alapuolella.

Hjeltin tutkimus on myös usein esitetty niin sanotun kotitalousideologian edustajana.[8] Sosiaalihistorioitsijoiden hahmotteleman mallin mukaan 1900-luvun alun kotitalousideologian pääelementit olivat seuraavat: paternalististen siteiden rapautuessa ydinperhe voi kiinnittää työläiset yhteiskuntaan terveellä tavalla; perheen sisällä vaimo vastaa säästäväisestä ja järkevästä kulutuksesta; työläisperheiden toimeentulo-ongelmat johtuvat etupäässä taitojen puutteesta, ja ratkaisu on vaimojen koulutus.  Kotitalousideologia kytkeytyi kulutusmoralismiin ja -valistukseen, joka kannusti ostamaan halvempaa ja käyttämään paremmin. Yksityiskohtainen mielenkiinto erilaisten ruoka-aineiden käyttöön ajan kotitalousbudjeteissa liittyi haluun tarkkailla kulutuskäyttäytymistä.[9]

Hjeltin tekstissä kotitalouksien valintoja ei kuitenkaan kommentoida tästä näkökulmasta oikeastaan lainkaan.  Tietoisesti tehdyt tekniset ratkaisut eivät aina edes mahdollista tätä, vaan esimerkiksi valmiin leivän ja jauhojen ostot on tilinpidossa niputettu yhteen. Jopa nautintoaineiden kulutusta käsitellään neutraalisti. Hjelt puolustaa kahvin käyttöä ruoan substituuttina:  ”… vähävaraisten taloudessa on kahvi välttämättömästi pidettävä ravintoaineena eikä nautintoaineena, sillä kahvi on ateriaan kuuluva, usein ainoa lämmin keitos köyhän perheen pöydällä.” Alkoholin osalta todetaan viileästi, että kun suurempi juominen tapahtuu useimmiten kodin ulkopuolella, ”tässä suhteessa kohtuuton henkilö tuskin kyennee kotiin palatessaan tekemään selkoa kulutuksen raha-arvosta”. Kotitalousideologian kritiikki ei ilmene vain rivien välistä, vaan liittyy johdonmukaisesti ulkoistamisen ja kansankeittiöiden kannattamiseen.

”Edellä olevaan tutkimukseen kuuluvat taloustilit osoittavat, että useimmissa kodeissa on vaimojen täytynyt hankkia perheen elantoon tarvittavia lisätuloja kodin ulkopuolella tehdyn ansiotyön kautta. Hyvin monen vaimon on pidettävä huolta ei ainoastaan ansiotyöstään, vaan sen ohessa kotinsa järjestämisestä ja useiden pienten lasten hoitamisesta. Niin ollen ei perhe aina ole autettu sillä, että sitä neuvotaan miten taloutta olisi hoidettava. Missä muodossa vähävaraistenkin taloudessa enemmän asiantuntemusta tulisi käytetyksi ostoksien tekemisessä ja ruoan valmistamisessa on kysymys, joka voi tulla tyydyttävästi ratkaistuksi myöskin tälle alalle ulottuvan osuustoiminnan kautta.”

Hjeltin ajattelu oli vuonna 1912 lähempänä työväenliikkeen kiinnostuksen kohteena ollutta mallia, jossa tehtäviä lastenhoidosta ruoanlaittoon siirretään ulos kodista erilaisten kollektiivisten organisaatioiden hoidettavaksi ja naiset vapautuvat kaksoistaakan alta ammattityöhön, kuin familistista kotitalousideologiaa.[10] Jälkimmäisen kultakautena pidetään vasta maailmansotien välistä aikaa, jolloin valtaosa vasemmistostakin sen jossain muodossa omaksui.  Kotitalouden sisäistä sukupuolenmukaista työnjakoa Hjeltkään ei toki osannut kyseenalaistaa.

Voi myös kysyä, mitä uutta työväenhistorian perinteisen ”käytännön filosofian” täydentäminen tai korvaaminen foucaultlaisella viitekehyksellä on Hjeltin luentaan oikeastaan tuonut ja mitä se voisi tuoda. Tutkimuksen käsittelyn yhteydessä muistetaan edelleen mainita, että työväenliike suhtautui siihen epäluuloisesti ja vastusti tietojen keräämistä muun muassa Helsingissä.[11] Samalla jätetään kuitenkin mainitsematta toinen mielenkiintoinen seikka. Hjelt nimittäin kertoo monien tutkittavien suhtautuneen harjoitukseen suurella innostuksella; esimerkiksi tehneen hälyttäviä havaintoja omasta taloudenpidostaan, pitäneen kaksinkertaista kirjaa voidakseen säilyttää kopion budjetistaan ja tarjoutuneen jatkamaan tilinpitoa seuraavanakin vuonna.

”Tutkimuksesta saa sen vaikutelman, että maalle koituisi melkoinen kansantaloudellinen voitto vähävaraisille henkilöille ilmaiseksi tarjolla pidettävistä talouskirjakaavoista. Tämä näyttää olevan kansantaloudellisen kasvatuksen tehokkaimpia keinoja säästäväisyydenharrastuksen kehittämiseksi.”

Kommentissa kiteytyy kotitalousbudjetin kaksoishistoria sekä tutkimuksen että kasvatuksen teknologiana. Talouskirjanpito oli keskeinen osa kotitalousideologien opetusohjelmaa, ja erilaisia budjettipohjia kehiteltiin ja markkinoitiin laajasti erityyppisille kotitalouksille. Ajan mittaan työväenliikekin alkoi kannattaa kotitalousbudjettien pitämistä ja työläisperheiden taloudenpidon rationalisointia, mutta omista lähtökohdistaan. Tutkimus todistaisi, että työläisperheiden köyhyys oli huonon taloudenpidon syy eikä päinvastoin. Toisaalta paremmin järjestäytyneet kotitaloudet kykenisivät maksamaan jäsenmaksunsa sekä tuottamaan paremmin järjestäytyneitä työläisiä.  Maailmansotien välisenä aikana kotitalousalan ammattilaiset alkoivat myös muodostaa oman professionaalisen intressiryhmänsä, jonka etujen mukaista oli kasvattaa toiminnan yhteiskunnallista arvostusta politikoinnista riippumatta.  Kirjanpidon ja rationalisoinnin kannustamisesta työväestön kotitalouksissa syntyi näin moniaineksinen konsensus erilaisten eliittien ja valtakeskusten välillä.[12]

Foucaultlaisittain kotitalousbudjetissa oli kysymys uudella tavalla käyttäytyviä subjekteja muovaamaan pyrkivästä ”minätekniikasta”. Mutta millaisesta? Viime vuosisadan alun kotitalousbudjettien kantama rationaalisuus ei ollut chicagolaista utilitarismia – yksilön johdonmukaista käyttäytymistä omien tavoitteidensa saavuttamiseksi – sillä siihen liittyi kotitalouksien valintojen järkeistäminen palvelemaan erilaisia korkeampia päämääriä. Se ei myöskään ollut homogeenisen liberaalin hallinnan ilmaus vaan erilaisten kilpailevien pyrkimysten solmukohta. Siitä, miten budjetointi vaikutti työläissubjektiin, tiedämme edelleen kovin vähän.  Hjeltin tutkimuksen syntytarinan toisenkin puolen muistaminen auttaisi ainakin tunnistamaan kysymyksen. Se on kiinnostava paitsi taloudellisen rationaalisuuden historiallistamisen mahdollisuutena, myös haasteena uudelleenkäytölle. Muiden edustavuusongelmiensa lisäksi aineistot edustavat aina vain sellaisia kotitalouksia, jotka laskivat taseitaan.



[1] Ks. Groundstroem, Oskar: Helsingin työväen taloudellisista oloista. Esitelmiä kansantaloudellisessa  yhdistyksessä. Kansantaloudellisen yhdistyksen toimituksia. 2:nen osa. 1897. Porvoo: Werner Söderström. 92–117; Heikkinen, Sakari: Labour and the Market:Workers, Wages and Living Standards in Finland, 1850-1913. Commentationes Scientiarum Socialium 51. The Finnish Society of Sciences and Letters and The Finnish Academy of Sciences and Letters 1997, 160-162, 172-173.

[2] Morduch, Jonathan, Collins, Daryl, Rutheford, Stuart & Ruthven, Orlanda: Portfolios of the Poor: How the World’s Poor Live on $2 a Day. Princeton University Press 2009.

[3] Sakari Heikkisen lukujen perusteella “täyden”, 300 päivän työvuoden keskiansio teollisuudessa olisi ollut vuosina 1908-1909 noin 1100 markkaa. Heikkinen 1997, 237.

[4] Vrt. Gribaudi, Maurizio: Percorsi individuali ed evoluzione storica: Quattro percorsi operai attraverso la Francia dell.Ottocento. Quaderni Storici 106 / a. CCCVI, n. 1, aprile 2001, 115-150.

[5] Hannikainen, Matti: Rakentajat suhdanteissa: Palkat, työttömyys ja työmarkkinakäytännöt Helsingin rakennustoiminnassa 1930-luvun laman aikana. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 162. Suomen tiedeseura 2004, 120-126.

[6] Heikkinen 1997, 162-171, 215-223.

[7] Parikka, Raimo: 1930-luvun pula ja työttömän selviytyminen. Parikka, Raimo (toim.): Työ ja työttömyys. Väki voimakas 7. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 1994. 108-178; Parikka, Raimo: Pitkä varjo – Huono-osaisuus historiallisena jatkuvuutena. Heikkilä, Matti & Vähätalo, Kari (toim.): Huono-osaisuus ja hyvinvointivaltion muutos. Gaudeamus 1994. 51-89.

[8] Esim. Markkola, Pirjo: Työläiskodin synty: Tamperelaiset työläiskodit ja yhteiskunnallinen kysymys 1870-luvulta 1910-luvulle. Historiallisia tutkimuksia 187. Suomen Historiallinen Seura 1994, 183; Kettunen, Pauli: Suojelu, suoritus, subjekti: Työsuojelu teollistuvan Suomen yhteiskunnallisissa ajattelu- ja toimintatavoissa. Suomen Historiallinen Seura 1994, 83; kulutusmoralismin osalta myös Ahlqvist, Kirsti: Kulutus, tieto, hallinta : Kulutuksen tilastoinnin muutokset 1900-luvun Suomessa. Tutkimuksia 252. Tilastokeskus 2010. 73-74 (vrt. kuitenkin 65, 85).

[9] Esim. Ahlqvist  2010, 65-66; Lähteenmäki, Maria: Mahdollisuuksien aika: Työläisnaiset ja yhteiskunnan muutos 1910-30-luvun Suomessa. SHS 1995. 201-213; Markkola 1994, 171, 177-183; Ollila, Anne: Suomen kotien päivä valkenee… : Martta-järjestö suomalaisessa yhteiskunnassa vuoteen 1939. Historiallisia tutkimuksia 173. Suomen Historiallinen Seura 1993, 124, 131-132, 272-276; Vattula, Kaarina: Lähtöviivallako? Naisten ammatissatoimivuudesta, tilastoista ja kotitaloudesta. Laine, Leena & Markkola, Pirjo (toim.): Tuntematon työläisnainen. Tampere: Vastapaino 1989. 13-31.

[10] Ahlqvist 2010, 65, 85.

[11] Ahlqvist 2010, 77; Stenvall, Kirsti & Holmalahti, Timo: Tutkimus ja työväenkulttuuri. Väki Voimakas 2. Työväen Historian ja Perinteen Tutkimuksen Seura 1987, 39-40.

[12] Saaritsa, Sakari: Beneath Moral Economy: Informal Assistance in Early 20th Century Finland. European University Institute 2008. 208-215.

 

Posted in Kirja-arvostelut, Klassikot | Kommentit pois päältä artikkelissa Sakari Saaritsa: Laskevan työläisen kysymyksiä

Vastarinnan muuri

Harvoin saa luettavakseen yhtä perusteellista, hienosti kirjoitettua ja rakennettua arviota kuin tämä: Sakari Saaritsa arvioi Leena Enbomin teosta Työväentalolle vai seurahuoneelle? Työväen vapaa-ajantoiminta, politiikka ja vastarinta 1920- ja 1930-lukujen tehdasyhdyskunnassa. THPTS 2014. 262 s.  Nauttikaa!

Vastarinnan muuri

Leena Enbomin opinnäytteeseen perustuva monografia Työväentalolle vai seurahuoneelle? Työväen vapaa-ajantoiminta, politiikka ja vastarinta 1920- ja 1930-lukujen tehdasyhdyskunnassa käsittelee maailmansotien välisen ajan Valkeakosken työväestön vapaa-ajan toimintaa – erityisesti urheilu- ja näytelmätoimintaa – politiikan ja vastarinnan näkökulmasta. Sosiaalihistoriallisen tutkimuksen johtoajatuksena on osoittaa eri tavoin, että myös vapaa-ajantoiminta oli poliittinen, vastarintaa ilmentänyt osa työväen yhteisöllistä elämää, silloinkin kuin toimijat itse olivat asiasta eri mieltä.

Poliittisten leirien saaristo

Monet teollistuvan Suomen tehtaat sijoittuivat energian, puuraaka-aineen ja kuljetuksen kannalta edullisiin, mutta entuudestaan harvan asuttuihin paikkoihin vesiväylien varrelle. Tämä loi maahan jopa puolet työväestä 1920-luvulla käsittäneen teollisuusyhdyskuntien saariston.  Näille pitkin maatalousvaltaista, köyhää maata siroutuneille ”enklaaveille” oli tyypillistä korostunut riippuvuus yhdestä työnantajasta, työvoiman tarvitsemien palvelujen laaja tuottaminen yhtiön toimesta aina asumisesta terveydenhuollon kautta koulutukseen, ympäröivää maaseutua nopeammin nouseva elintaso ja tähän liittyneet jännitteet, tiukka sisäinen säätyraja sekä poliittisten ja taloudellisten konfliktien kärjistyminen hetkellisesti rajuiksi ja dramaattisiksi. Tutkimuskirjallisuudessa ne on esitetty milloin harmonisina hyvinvoivina paternalistisina perheinä, milloin tukahduttavina, konfliktintäyteisinä riiston, mielivallan, ja luokkajakojen kenttinä, mutta pääsääntöisesti  aina jollain tavalla tiiviinä ja erillisinä kokonaisuuksina.[1]

Sisällissotaa seuranneet vuosikymmenet olivat tehdasyhdyskunnissa monella tapaa levotonta, jännitteistä ja epävakaata aikaa. Toisin kuin Valkeakoskella, monilla paikkakunnilla nähtiin lakkoja, jotka paternalistisen järjestelmän puitteissa laajenivat totaaliseksi taloudelliseksi sodankäynniksi työsulkuineen ja joukkohäätöineen. Varsinkin 1920-luvun lopulta alkaen, talouskasvun ja voimistuvan ay-liikkeen ”linnarauhan” vuosien vaihtuessa lamaan ja lapualaisaikaan, työnantajat pyrkivät hallitsemaan työvoimaansa keskinäisellä koordinaatiolla ja suunnitelmallisella ’sosiaali-insinöröinnillä’. Vuodesta 1925 Valkeakoskeakin hallinnut Yhtyneiden Paperitehtaiden johtaja Rudolf Walden oli tässä kehitystyössä etulinjassa. Ammattitaitoisen työvoiman liikkuvuutta ja kilpailua osaajista hillittiin yhteisellä palkkapolitiikalla. Vuonna 1928 aloitetun kortistoinnin tarkoituksena oli estää lakkolaisten uudelleentyöllistyminen ja luoda väline poliittisesti häiritsevien ainesten puhdistamiselle työvoimasta.. Yhdyskuntien sisällä pyrittiin luotettavan ydintyövoiman muovaamiseen paitsi valikoinnilla, myös suunnittelemalla ja ohjaamalla ihmisten elämää ja ajanviettoa kokonaisvaltaisesti yhdistystoiminnalla, harrastusmahdollisuuksilla ja rituaaleilla. Hyvä työläinen kuului suojeluskuntaan, urheili tehtaan joukkueessa, kuului tehtaan näytelmäkerhoon, ja mikäli ei asunut tehtaan asunnossa vaan työnantajan kannustamana omakotitalossa, ”asui omaa kotiaan Yhtiön kotitalousneuvonnan opastamana ja pihanhoitokilpailujen innostamana”.[2]

Kolikon toinen puoli, tukahduttaminen, voimistui 1930-luvun taitteesta. Poliittisten ja ammatillisten organisaatioiden ohella myös suuri määrä ”kommunistisina” pidettyjä työväen vapaa-ajan järjestöjä, kuten merkittävä urheiluseura Jyry, lakkautettiin tasavallan suojelulain nojalla. Tilalle jäivät sosialidemokraattien osin pelastustarkoituksessa perustamat rinnakkaisjärjestöt sekä työnantajan tarjoamat – tai tyrkyttämät – hyvin resursoidut valkoiset vaihtoehdot. Valkeakoskella lakkautettuja järjestöjä oli kaikkiaan toistakymmentä. Tämä työväestön riippumattoman toimintatilan kaventaminen pakkotoimilla, painostuksella ja häirinnällä on tärkeä konteksti Enbomin tutkimukselle, joka etsii politiikkan jälkiä kentiltä, joilla sitä ei normaalisti ajateltu esiintyneen. Enbom luonnehtii näkökulmaansa sellaiseksi, jossa ” yksilö näyttäytyy yhteiskunnallisten rajoitteiden viidakossa luovivana vastarinnan subjektina, jonka sanat, teot ja käsitykset eivät aina muodosta koherenttia kokonaisuutta” (Saatteeksi, s. 5), ja määrittelee kirjoittavansa ”eräänlaista totaalihistoriaa poliittisen yhteisön synnystä” (s. 12).  Historiaa kirjoitetaan tässä nimenomaan alhaalta. Lähestymistavan edellyttämästä vastarinnan subjektista otteen saaminen vaatii kuitenkin milloin organisaatiolähtöisen politiikkakäsityksen ylittämistä toimijoiden oman maailman korostamisen nimissä, milloin toimijoiden omankin äänen paikalleen panemista tutkijan valitseman teoreettisen ja menetelmällisen optiikan hyväksi.

Hankalat verkostot

Ydinaineistona toimivaa, vapaa-ajan toimintaan osallistuneilta eri aikoina kerättyä muistitietoa analysoidaan kirjassa kolmesta viitekehyksestä: verkostonäkökulmasta (Osa I, Verkostojen ytimessä ja ympärillä), politiikkakäsitysten näkökulmasta (Osa II, Politiikka puheessa) ja vastarinnan näkökulmasta (Osa III, Vastarinta verkostoissa). Avatessaan verkostoanalyysia, muistitietotutkimusta ja tehdasyhteisötutkimusta tekijä osoittaa vakuuttavaa perehtyneisyyttä ja paneutuneisuutta sekä kotimaiseen että kansainväliseen kirjallisuuteen. Vaikutelma kertautuu ja voimistuu käsittelyluvuissa, joissa Enbom mobilisoi taitavasti ja laaja-alaisesti milloin valtiollisten käsitteiden historiaa, milloin arkisen vastarinnan antropologiaa, milloin perinteentutkimusta rakentaakseen tulkintoja usein niukoiksi jääneistä johtolangoista aineistossa.

Joitain (mahdollisesti oireellisia) reunahuomautuksia voi esittää.  Enbom esimerkiksi mainitsee alaviitteessä Maurizio Gribaudin Torinolaisia työläisiä koskevan legendaarisen Itinéraires ouvriers -tutkimuksen[3] käsittelevän ”luokkamuodostusta”. Italiaksi nimellä Mondo operaio e mito operaio (Työläisen maailma ja työläisen myytti) julkaistun teoksen päätulos oli kuitenkin juuri luokkapohjaisen, yhtenäisen vastarintakulttuurin hartaasti vaalitun ideaalin purkaminen verkostoanalyysin kautta. Ihmiset toimivat yhdessä tilanteellisesti, eriytyivät usein nopeasti toisistaan elämänkulkujensa kautta, eivätkä antaneet työläiskorttelien sosialistisen retoriikan rajoittaa valintojaan. Yhdessä Luisa Passerinin[4] kanssa Gribaudi myös käytti muistitiedon kriittistä lähiluentaa, ei tavoittaakseen kätkettyä vastarintaa, vaan tehdäkseen näkyväksi työväestön laajaa sopeutumista ja joustavaa osallisuutta fasismiin Mussolinin kaudella.

Viitekehyksessä on lisäksi silmiinpistävä Foucaultin mentävä aukko (koko tutkimus ei sisällä F-sanaa kertaakaan!). Vaikka valinta voi nykysosiaalihistoriassa olla monien mielestä suorastaan virkistävä, lisä ei ehkä olisi ollut aivan turha. Toisaalta Foucaultiin yhdistetty ajatus vallasta toimivien subjektien kasvattamisena ja muokkaamisena olisi voinut soveltua tehdasyhteisön kulttuuripaternalismiin hyvin; toisaalta se olisi voinut nostaa esiin myös kysymyksen siitä, mitä eroja työväenliikkeen ja työnantajien muokkausprojekteilla vallankäytön näkökulmasta oli.[5]

Osa ”Verkostojen ytimessä ja ympärillä” kuvaa vapaa-ajan toiminnan organisoitumista ja siihen liittyneitä sosiaalisia suhteita. Vaikka tavoite on kuvata kahden erillisen vapaa-ajanvieton piirin muotoutumista Seurahuoneen ja Työväentalon ympärille, painopiste on vahvasti jälkimmäisessä, ennen kaikkea näytelmäseura Työväen Näyttämön (TY:n näytelmäkerho 1908-, itsenäiseksi 1922-), urheiluseura Valkeakosken Jyryn (perustettu 1905, Jyry-nimellä 1910, lakkautettu 1930) ja sen rinnalle perustetun sosialidemokraattivetoisen Koskenpoikien (1929-) kehityksessä ja sosiaalisissa verkostoissa. Wrightiläinen vaihe, samoin kuin eliittien rooli modernin kansalaisyhteiskunnan toimintamuotojen paikkakunnalle tuomisessa, sivuutetaan nopeasti, ja keskeinen juonne on tuttu leirijako punaiseen ja valkoiseen vapaa-ajantoimintaan.

Enbomin keräämät luvut eri organisaatioiden jäsenmäärien kehityksestä viittaavat siihen, että porvarillinen puoli voimistui asteittain kohti 1930-luvun loppua. Tukahduttaminen, painostus ja houkuttelu olivat keskeinen osa dynamiikkaa. Jyryn lakkautus oli 1920-luvun nousun jälkeen kova isku, josta palautumisessa Koskenpojat kykenivät vain osasuoritukseen. Samaan aikaan vuosikymmenen taitteessa työnantaja alkoi perustaa omia kilpailevia rinnakkaisjärjestöjään, joihin satsattiin voimakkaasti. Työntekijöitä painostettiin liittymään tehtaan järjestöihin työllistymisen ehtona, ja väärän leirin urheilutoimintaan osallistuvia irtisanottiin tai esteltiin pääsemästä rientoihin. Sekä urheilu- että teatteripuolella tapahtui myös joitakin lahjakkuuksien ”ostoja” ammattimaisempaan toimintaan. Kuten Enbom toteaa, painostusta ja sanktiointia esiintyi käytettävissä olevien valtaresurssien puitteissa myös toisella puolella. Keskusliiton kieltävät määräykset porvarillisiin seuroihin kuulumisesta tai kilpailuihin osallistumisesta, paikalliset päätökset vaatia poliittisen työväenjärjestön jäsenyyttä urheiluharrastajiltakin ja yhteisön epävirallinen painostus viittaavat sellaiseen ”kehottavaan, kieltävään, ohjaavan ja houkuttelevaan” työväenliikkeeseen, johon liiallinen keskittyminen tutkimuksessa on Enbomin mukaan ollut syynä vaikutelmaan ihmisten käyttämisestä ”pelkkinä pelinappuloina” (s. 33).

Analysoidessaan osallisuuden muotoja Enbom pyrkii hyödyntämään verkostonäkökulmaa. Hän erottaa toimijat kantaporukkaan, suorittaviin roolinäyttelijöihin tai urheilijoihin, hanttihommia ja avustavia tehtäviä suorittaneeseen ”lisäväkeen”, yleisöön, sekä lainaajiin ja lahjoittajiin. Kantaporukasta esiin nousee tietynlaisten ”tuottajien” ryhmä, joka oli aina paikalla, organisoi, rakensi kulisseja, maalasi, mainosti ja kantoi vastuun kaiken sujumisesta nousematta välttämättä itse lavalle kuin pakon edessä. Matalaa profiilia pitäneet puuhamiehet olivat usein kuitenkin myös poliittisia ”järjestömiehiä”. Johtoportaan sukupuolittuneisuus nostetaan esille, samoin kuin perheellistymisen vähemmän yllättävät vaikutukset erityisesti naisten osallistumiseen, mutta sukupuoli ei ole tarkastelussa keskeinen ulottuvuus. Eritasoisten osallistujien ja yleisön roolia tulkitessaan Enbom hyödyntää Raimo Parikan ”joustavan osallisuuden” käsitettä ja Kari Teräksen mallia aikakauden ay-toiminnasta, jossa pientä muodollista ydintä tärkeämpi oli se laaja epämuodollinen verkosto, joka kyettiin mobilisoimaan palkkaliikkeen tueksi.[1] Tällöin tapahtumien liepeillä olijatkin voidaan laskea keskeiseksi osaksi työväenliikkeen leirihegemoniaa, vaikka Enbom itsekin toteaa, että sama porukka saattoi katsastaa juhlat kummallakin puolella aitaa, eikä tuottajille tai heidän taka-ajatuksilleen aina osattu uhrata ajatusta. Verkostoanalyysi on vaikea laji, eikä Enbomin sujuva narratiivi nojaa kovin tiukan tai formaalin tarkastelun varaan. Aineistot ovat usein aukkoisia ja vinoja, minkä tekijä tuo esille. Kehämalli, myöhemmin esitelty Marshall Sahlinsin vaihtoteoreettinen malli ja niiden sopiminen päällekkäin maailmansotien välisen ajan Valkeakoskella ovat loppupelissä hyvin perusteltuja hypoteeseja.

Hyvin kiinnostavaksi Enbomin löydökset käyvät mikroanalyysissa Jyryn vuoden 1923 kansallisten painikilpailujen lahjoitus- tai ”kerjuulistasta”. Tuntuvan oloisia lahjoituksia haettiin, ja saatiin, paikallisilta, tehtaasta riippumattomilta pienyrittäjiltä. Samaiset pienyrittäjät osoittautuivat kuitenkin vaaliarkistojen perusteella usein poliittisesti aktiivisiksi porvarillisella puolella, ja omasivat suoraan tai perheensä kautta ajan mittaan tiivistyviä siteitä valkoisen leirin ytimiin, kuten suojeluskuntaan ja eräässä tapauksessa myöhemmin jopa Suomen Lukkoon. Tekijä selittää osallistumista melko uskottavasti markkinoinnilla, mahdollisuudella tuoda itseään, yritystään ja tuotteitaan esille tilaisuudessa. Kauppiaat nähdään myös erityisenä heterogeenisena väliryhmänä, sosiaalisena kerrostumana, joka ylitti yhdyskunnan rakenteellisen ja myyttisen kaksijakoisuuden.  Samalla tavalla kulmia kohottava on kuitenkin tieto siitä, että työväenteatterin tarvitsemat hienommat rooliasut käytiin säännönmukaisesti lainaamassa paikkakunnan herrasväeltä. Vaikka lainaksi saaminen ”ei ollut itsestäänselvyys” ja kieltäytyminen saattoi joissain yksilöimättömissä tapauksissa olla ideologisesti motivoitunuttakin, sopivat nämä havainnot heikosti perinteiseen tiukkaa leiri- ja kastijakoa korostavaan näkemykseen. Olivatko identiteetit ja vuorovaikutuksen muodot ylipäätään tilannesidonnaisempia kuin poliittinen metakertomus olettaa? Olivatko esimerkiksi kansan harrastustoiminnan mesenaattina toimiminen noblesse oblige –hengessä tai luokkarajan ylittävät henkilökohtaiset luottamussuhteet myös tilanteen mukaan mahdollisia orientaatioita?

Puheen kaappaus

Osassa ”Politiikka puheessa” Enbom analysoi haastateltujen vapaa-ajan aktiivien käsityksiä toiminnan poliittisuudesta. Osa on kirjan argumentaatiolle keskeinen, sillä Enbom päätyy kiistämään työläisten tulkinnat omiensa hyväksi. Haastateltujen mukaan kun urheilu- ja näytelmäharrastus ei millään lailla ollut poliittista, ja he selvästi ja toistuvasti kieltävät työväenhistorian perinteisen tulkinnan kulttuuritoiminnasta poliittisen työväenliikkeen ja sen leirielämän luontevana osana. Haastateltujen mukaan politiikka tehtiin normaalisti muualla, ja episodit, joissa työväenliikkeen sisäiset kiistat tuotiin yhdistyksiin kuvataan rasittavana tunkeutumisena ja sotkemisena, josta monet pysyivät mieluiten kokonaan erossa.

Enbom esittää monia tapoja, joilla vaikenemista ja politiikan kieltämistä voi perustellusti pitää itsessään merkitsevänä. Useat puhujat todella olivat muiden lähteiden valossa poliittisestikin erittäin aktiivisia ajanjaksolla. Väittely toiminnan ideologisuudesta ja toisen osapuolen syyttäminen politikoimisesta olivat myös erityinen tapa osallistua aikalaiskiistaan kommunistien ja sosialidemokraattien välillä. Riidat ja niihin liittynyt ahdistus saattoivat vaikuttaa osapuolten muistelukerrontaan pitkänkin ajan kuluttua, eikä ole itsestään selvää, mikä haastateltaville on ollut vielä ajankohtaista tai arkaa. Enemmän olisi ehkä voinut pohtia muistitietotutkimuksessa keskeistä kysymystä haastatteluajankohdan ja –tilanteen vaikutuksesta. Olisiko toiminnan poliittisuutta käsitelty samalla tavalla, jos tietoa olisi kerätty työväenliikkeen institutionaalista muistia varten, tai ajanjaksona jolloin ajatus ideologisesta työstä oli muodikkaampi? Millaista vuoropuhelu aiheesta haastattelijan kanssa on kokonaisuudessaan ollut? Kaikesta huolimatta on mahdollista, että joukossa on ollut niitäkin, joita linjariidat vain ärsyttivät.

Enbomille olennaisin kysymys on kuitenkin politiikan ja poliittisuuden määrittely. Liberaalin valtio- ja organisaatiokeskeisen sektoriajattelun hyläten hän tukeutuu muun muassa Gramscista – ja Hegelistä – polveutuvaan laajaan teoreettis-metodologiseen suuntaukseen, joka tarkastelee politiikkaa instituutioiden ja päätöksenteon ulkopuolella, myös arjessa ja marginaalissa. Keskeisiä matkakumppaneita ovat muun muassa Alf Lüdtke, E.P. Thompson ja James C. Scott, Foucaultin jäädessä ilman audienssia.

”Vapaa-ajan poliittisuutta tarkasteltaessa onkin perusteltua irtautua informanttien omista käsitteistä ja tarkastella esimerkiksi sitä, miten muistitietoaineisto kuvastaa vapaa-ajantoiminnassa ilmenneitä identiteettikamppailuja, hegemoniapyrkimyksiä ja alistussuhteita. Näin tarkasteltuna näkökulma poliittiseen avautuu toimijahorisontin ulkopuolelta, ja politiikan käsitettä sovelletaan tutkimuksessa laajassa merkityksessään – analyyttisena työkaluna, joka tässä viittaa muun muassa kulttuuriseen erottautumiseen, konfliktuaalisuuteen ja pyrkimyksiin lisätä omaa toiminnanvapautta.” (s. 144.)

Hyvä näin, joskin tuntuisi hiukan kohtuuttomalta edellyttää haastateltavilta vastaavaa reflektiivisyyttä ja lukeneisuutta, tai jopa yhdistää heidän kantamansa politiikan määritelmä maailmansotien välisen ajan  ”porvarillisen valtaeliitin hegemoniapyrkimyksien palvelemiseen” (s. 142). Kun yksi haastateltava kykenee ainutlaatuisesti ymmärtämään omien politiikkakäsitystensä rajoittuneisuuden ja viittaa lähteenään ”Marxin Kalleen” tai ”johonkin suomalaiseen johtavaan kulttuuripersoonaan” jonka nimeä ei muista, käy mielessä, onko tässä tapauksessa ajatusten trickle down vain onnekkaasti tapahtunut tutkijalle mieluisia kanavia pitkin (s. 145-146).

Vastarinnan jäljillä

Viimeisessä, tärkeimmässä ja pisimmässä osassa, ”Vastarinta verkostoissa”, Enbom pääsee rakentamaan tulkintansa vapaa-ajan toimintaan liittyneistä vastarinnan ulottuvuuksista. Arkisen ja kätketyn vastarinnan ilmauksia materiaalisista symbolisiin analysoineen Scottin, Thompsonin ja omaehtoista sekä omapäistä työläissubjektia teoretisoineen Lüdtken ohella tärkeitä inspiraation lähteitä ovat muun muassa Raimo Parikan, Satu Apon ja Seppo Knuuttilan työt. 1990-luvulla nämä tutkijat loivat Suomessakin pohjaa – Jari Ehrnroothin tapaan, mutta eri tulokulmasta – sellaiselle antropologisemmalle työväenhistorialle, jossa eri tavoin luonnehditut kansanomaisen kulttuurin pitkäkestoiset elementit (”kiistämisen kulttuuri”, ”kansanomainen vastarinta”, ”rajallisen hyvän malli”, ”herraviha”, ”luonnonoikeusajattelu”, ”moraalitalous”, jne.) vaikuttivat modernissa työväenliikkeessä, muokaten sen tulkintaa ja ilmenemistapoja.[6] Enbom viittaa mm. Sami Suodenjokeen yhtenä lähestymistavan menestyksellisenä hyödyntäjänä.[7]

Ensimmäinen pääluku käsittelee huumoria vastarinnan välineenä. Valinta on hyvä, sillä huumoria voi vakavissaan pitää erittäin tärkeänä osana arkista vallan kyseenalaistamista ja horjuttamista monenlaisissa yhteiskunnissa.[8] Esimerkiksi urheilukilpailuissa ja lavasteissa toheltavaa suojeluskuntalaista, virkavallan nolaamista ja hioutuneisuudessaan ja iskevyydessään antoisaa, ”luotettavia” ulkopaikkakuntalaisia työnhakijoita koskevaa kaskuperinnettä (”Päivää olen Pälkäneeltä, kuulun suojeluskuntaan!”) myös analysoidaan erittäin taitavasti. Enbom luovii vaivattomasti niin kotimaisen perinteentutkimuksen kuin vietnamilaisten tehdaskaskujenkin maailmassa, ja kykenee argumentoimaan vankalta teoriapohjalta miksi ja miten eri anekdootit liittyivät tehtaan ja valkoisen Suomen hegemonista esitystä murentavaan, jaettuun vastahankaiseen ymmärrykseen. Suorituksen haastavuutta lisää se, että merkittävä osa aineistosta ei sisällä oikeastaan minkäänlaisia suoria viittauksia politiikkaan.

Toinen pääluku käsittelee materiaalista valtaa ja vastarintaa muun muassa huviveron kierron, talkootyön ja poliittisesti motivoituneiden irtisanomisten sekä irtisanottujen tukemisen kautta. Kuten tekijä itsekin toteaa, toiminnan vastarinnaksi lukeminen on usein avointa tulkinnoille. Veronkiertoa todennäköisesti tapahtui erivärisissä ja värittömissäkin tilaisuuksissa, ja talkootyö oli vanha ja vakiintunut instituutio, joskin riippumattomalle työväenliikkeelle elintärkeä. Kauppalaa ylivoimaisen vaalimenestyksen turvin johtanut työväenliike tuki seuroja rahallisesti. Osuusliike Koitolla, kauppalalla ja kauppalan työnvälityksellä oli merkittävä roolinsa tehtaasta riippumattomien työpaikkojen löytämisessä järjestöaktiiveille tai poliittisista syistä irtisanotuille, mikä näkyy haastateltujen työurissa. Näin työväenliike saattoi rakentaa omaa mahdollisuuksien maailmaansa. Epävirallisen avun kohdalla on aina pakko muistuttaa sekä muistitiedon vinoumista – esimerkiksi köyhäinavusta ei ehkä kerrottu, mutta sitä saatettiin silti nauttia – että mittaamisen tärkeydestä ja hankaluudesta.[9]

Avointa vastarintaa koskevassa luvussa tarkastellaan julkisia symbolisia esityksiä, kuten lippujen ja punavärin käyttöä, ja punaisten kaatuneiden muistamista. Luku palauttaa mieleen toisaalta tukahduttamistoimien keskeisyyden, toisaalta sen kovan taustan, jota vasten kaikki näyteltiin. Alun perin fasistista liikehdintää vastaan suunnatut kiihotus- ja puserolait johtivat vasemmistoon sovellettuna Seppo Hentilän purkamiin absurdeihin keskusteluihin sallituista punaisen sävyistä, poliisi jahtasi väkijoukossa Kansainvälisen laulajia ja punaisissa housuissa juokseminen tehtaan kilpailussa oli jo legendaarinen protesti. Työväentalon pakkoliputus valkoisten voiton päivänä oli symbolinen aggressio ja häpäisy, joka pyrki nujertamiseen, ei integraatioon. Valkeakosken Työväen Näyttämön 30-vuotishistoriikkiin vuonna 1938 liitetty luettelo edesmenneistä aktiiveista (s. 224) oli käytännössä lista 20 vuotta aiemmin tapetuista. Kuten haastateltavien kielenkäyttö tuo esille, kuuluminen punaiseen leiriin hahmotettiin arjessa usein kuulumisena verisitein tiettyyn lajiin, ei luokkakantaisuutena. ”Mutta kun olin semmoisessa pesueessa syntynyt, missä kuusi veljeä ja sisko katselivat pitkin rautaa vuonna kahdeksantoista, niin tiesi minkä oli imenyt jo äidin maidosta.” (s.251)

Enbomin johtopäätökset ovat ilmeiset: vapaa-ajantoiminnan protestikulttuurissa ”syntyi kudelma, jossa kietoutuivat yhteen modernin kansalaistoiminnan mukainen järjestökulttuuri ja kansanomaisen vastarinnan perinne.” (s. 225) Enbom painottaa alhaalta tulevaa käytevoimaa, jota ajan työväenliike epäonnistuneena ratkaisuna yritti kanavoida edustukselliseen toimintaan. Perimmäisenä kittinä toimii niukasti avattu luokan, luokkamuodostuksen ja luokka-aseman käsitteistö. Toiminta on lopulta tulkittavissa osaksi sekä kansallista että jopa kansainvälistä työväenliikettä.

Kirjassa ”osoitetaan” tuloksia ja viitataan objektiivisiksi kuvattuihin, mutta rajoittuneille tutkittaville tiedostamattomiin sosiaalisiin prosesseihin. Teoksen voi nähdä myös tiettyyn traditioon vahvasti tukeutuvana tulkintana, joka on teoriapainotteisuudessaan johdonmukainen, mutta ei vesitiivis. Riskinä on, että vastarintataistelijaksi värvätään liian kevyin perustein, ja jokaisesta kahnauksesta tehdään hypoteettisen jäävuoren huippu. Yleisellä tasolla esitetty muotoilu ”Usein unohdetaan, että mellakoiksi tai rähinöiksi luonnehditut mielenilmaukset nojaavat todellisuudessa pitkälle vietyyn organisaatioon ja laajojen kansankerrosten tukeen ja hiljaiseen hyväksyntään” (s. 226-227) kuulostaa lähes kryptiseltä esimerkiksi vuoden 2014 itsenäisyyspäivän mellakantapaisen kansalaiskeskustelussa  saaman hyytävän vastaanoton valossa.

On tavallaan harmi, ettei Enbomin teos käsittele kootummin ja perusteellisemmin tehtaan johdon toimintaa ja itseymmärrystä, sillä tietyllä tavalla juuri se tuntuu tukevan voimakkaimmin ja konkreettisimmin kirjan johtopäätöksiä. Jos yhtiö todella irtisanoi, palkkasi, painosti ja palkitsi työntekijöitä merkittävissä määrin pelkkien harrastusyhdistysjäsenyyksien perusteella, ja näki vaivaa itse hallitsemansa kilpailevan toiminnan kehittämiseksi, sen johdon on täytynyt olla vakuuttunut Valkeakosken Jyryn ja Valkeakosken Työväen Näyttämön muodostamasta vaarasta. Taloushistoriallisesta näkökulmasta tieto siitä, että työvoimaa valikoitiin lähtökohtaisesti täysin tuotannon ulkopuolisin perustein ja henkilöstölle maksettiin 10 prosentin bonuksia vuosipalkan päälle poliittisten julistusten allekirjoittamisesta (työväenliikkeestä irti sanoutuneille maksetut ns. riimirahat) saa muussa tapauksessa suorastaan epäilemään moisen tuhlauksen mahdollistaneiden kilpailun esteiden olemassaoloa.[10] Työntekijöille tilanne oli repivä, sillä heitä painostettiin valitsemaan ja vaihtamaan ystävänsä, sosiaaliset verkostonsa ja harrastuksensa leirien mukaan. Sen työväen, joka eri syistä päätyi valitsemaan Seurahuoneen, historia odottaa vielä kirjoittajaansa, joka kurkistaisi teorian rakentaman vastarinnan muurin yli.

Enbomin pro graduun perustuva kirja on monin paikoin erinomaista tutkimusta, joka olisi kunniaksi väitöskirjallekin. Sen keskeinen ansio on aito pyrkimys soveltaa uudessa empiirisessä tutkimuksessa monia ideoita, jotka ovat olleet jo pitkään läsnä suomalaisessa sosiaalihistoriallisessa kirjallisuudessa metodologisina ohjelmina, käsitteinä tai ehdotuksina. Työn paneutuneisuus ja perusteellisuus sekä korkeatasoinen tieteellinen argumentaatio tarjoavat hyvän tilaisuuden pohtia kriittisesti myös lähestymistapojen toimivuutta ja työväenhistorian suuria suuntakysymyksiä.

Sakari Saaritsa

 

Kirjallisuutta

Apo, Satu: Naisen väki: Tutkimuksia suomalaisten kansanomaisesta kulttuurista ja ajattelusta. Hanki ja jää 1995.

Apo, Satu: Rikastuminen, työ ja supranormaali vanhassa kansanomaisessa ajattelussa. Parikka, Raimo (toim.): Työväestö ja kansakunta. Väki voimakas 10. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 1997. 7-26.

Ehrnrooth, Jari: Sanan vallassa, vihan voimalla: Sosialistiset vallankumousopit ja niiden vaikutus Suomen työväenliikkeessä 1905-1914. SHS 1992.

Gribaudi, Maurizio: Itinéraires ouvriers. Espaces et groupes sociaux à Turin au début du XXe siècle. Éditions de l.École des Hautes Etudes en Sciences Sociales 1987.

Grieco, Margaret: Keeping it in the Family: Social Networks and Employment Chance. Tavistock 1987.

Hareven, Tamara K.: Family time & industrial time: The relationship between the family and work in a New England industrial community. Interdisciplinary perspectives on modern history. Cambridge University Press 1982.

Kettunen, Pauli: Poliittinen liike ja sosiaalinen kollektiivisuus: Tutkimus sosialidemokratiasta ja ammattiyhdistysliikkeestä Suomessa 1918-1930. Historiallisia Tutkimuksia 138. SHS 1986.

Kettunen, Pauli: Suojelu, suoritus, subjekti: Työsuojelu teollistuvan Suomen yhteiskunnallisissa ajattelu- ja toimintatavoissa. Suomen Historiallinen Seura 1994.

Knuuttila, Seppo: Kansanhuumorin mieli: Kaskut maailmankuvan aineksena. SKS 1992.

Koivuniemi, Jussi: Tehtaan pillin tahdissa; Nokian tehdasyhdyskunnan sosiaalinen järjestys 1870-1939. Bibliotheca historica 64. Helsinki: SKS 2000.

Lewis, Ben: Foice Martelo: A Outra História do Comunismo Contada Em Anedotas Comunistas. Guerra e Paz 2008. [Alkup. “Hammer and Tickle: A History of Communism Told Through Communist Jokes”.]

Parikka, Raimo: .Varo veli, topora yksin matkustaa. . Rahvas, vastarinta, politiikka. Parikka, Raimo (toim.):Työväestö ja kansakunta. Väki voimakas 10. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 1997. 99-171.

Passerini, Luisa: Fascism in Popular Memory; The Cultural Experience of the Turin Working Class. Cambridge 1988.

Rentola, Kimmo: Toinen kirja. Aalto, Seppo & Rentola, Kimmo: Karkkilan eli Högforsin ja Pyhäjärven, entisen Pahajärven ihmisten historia. Karkkilan kaupunki 1992. 249-922.

Saaritsa, Sakari: Beneath Moral Economy: Informal Assistance in Early 20th Century Finland. European University Institute 2008.

Saaritsa, Sakari: The poverty of solidarity: the size and structure of informal income smoothing among worker households in Helsinki, 1928. Scandinavian Economic History Review 59 (2011), 102-127.

Spoof, Sanna Kaisa: Savikkojen valtias: Jokelan tiilitehtaan sosiaalinen ja fyysinen miljöö. Suomen muinaismuistoyhdistys 1997.

Suodenjoki, Sami: Kuriton suutari ja kiistämisen rajat. Työväenliikkeen läpimurto hämäläisessä maalaisyhteisössä 1899–1909. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki 2010.

 

*****

[1] Esim. Spoof 1997; Koivuniemi 2000; Rentola 1992. Kansainvälinen tutkimus on kiinnittänyt huomiota myös siihen, miten tärkeitä kontaktit ulos yhdyskunnista saattoivat olla työväestön liikkumavaralle, ja miten työnantajat ovat pyrkineet tietoisesti eristämään yhteisöjä rekrytointipolitiikalla ja yhdyskuntasuunnittelulla. Hareven 1982; Grieco 1987.

[2] Kettunen 1986, 130-133; Kettunen 1994, 161-162, 182, 224-225, 246-249, 258-260.

[3] Gribaudi 1987.

[4] Passerini 1988.

[5] Ks. Saaritsa 2008, 101-106.

[6] Ks. esim. Parikka 1997; Apo 1995; Apo 1997; Ehrnrooth 1992; Knuuttila 1992.

[7] Suodenjoki 2010.

[8] Vrt. Lewis 2008.

[9] Saaritsa 2011; Saaritsa 2008, 165-172.

[10] Kalliilta vaikuttavaan, lapualaisvuonna 1929 käyttöön otettuun sopimusjärjestelmään sisältyi tosin myös taloudellisesti tärkeä velvoite rikkuruuteen, jota Valkeakoskella pidettiin osasyynä suurten lakkojen esiintymättömyyteen (ss. 204-206.).

Posted in Kirja-arvostelut | Kommentit pois päältä artikkelissa Vastarinnan muuri