THPTS:n kesäseminaari 2017 – Sisällissodan jäljet

 Aika 21.8.2017 klo 10:15 – 22.8.2017 klo 16:30

Paikka:  Työväenmuseo Werstas,  Väinö Linnan aukio 8, Tampere

SEMINAARIN OHJELMA

Seminaariesitysten abstraktit yhtenä koosteena

Maanantai 21.8.2017

10.15–10.30  Seminaarin avaus,

THPTS:n puheenjohtaja Jarmo Peltola

10.30–11.30  Keynote: emeritusprofessori Seppo Hentilä: Mihin sisällissodan voittajat tarvitsivat vapaussotaa ja miten he sen tekivät?

11.30–12.30  Keynote: kirjailija Sirpa Kähkönen: Tammisaaren yössä. Sisällissodan toinen näytös 1930-1933 pakkotyölaitoksen muurien sisällä

12.30–13.30  Lounas (omakustanteinen)

13.30–15.30  Työryhmä I Jälkien istuttaminen

Marianne Junila: Armoton koulu – sisällissodan jäljet koulutyttöjen tulkinnoissa 1918

Ulla Aatsinki: Vallankumouksellisen kasvatuksen teoria ja sen erilaiset käytännöt Työväen Järjestönuorten liitossa sisällissodan jälkeen

Olli Kleemola: Kuvateosten sisällissota. Sisällissodan representaatiot sotienvälisen ajan kuvateoksissa

Anna Laakkonen: Suomen sisällissota viholliskuvan kulmakivenä 1920-luvun Neuvosto-Karjalan suomalaisessa sanomalehdistössä.

15.30–16.00  Kahvitauko

16.00–18.00  Työryhmä II Jäljet maisemassa

Riina Haanpää: Ajatteleva maisema – Merikarvian vuoden 1918 sodan muistin paikkoja kokemassa

Matias Kaihovirta & Sture Lindholm: Dragsvikin ja Västankvarnin unohdettu ja tukahdutettu muisto: muistitieto ja historiapolitiikka ruotsinkielisellä Länsi-Uudellamaalla

Hannu Takala: Punakaartin jäljet taistelukentällä – taistelu Lahdesta 1918 arkeologian lähteissä

Hanna Korsberg & työryhmä: Fellmanin pelto – 22 000 ihmisen elävä monumentti

18.00–18.30  Väki Voimakas -vuosikirjan esittely
19.00- Illanvietto (omakustanteinen), paikka ilmoitetaan myöhemmin

Tiistai 22.8.2017

9.15–10.15   Keynote: dosentti Ulla-Maija Peltonen: Vuoden 1918 kipujäljet

10:15–11.15 Keynote:FT Aapo Roselius: Sisällissota ja demobilisaation vaikeus

11.15-11.30  kahvitauko
11.30–13.00  Työryhmä III Ajassa muuttuvia ja odotuksenvastaisia tulkintoja

Henrik Tala: Tervakoski, sisällissodan onnellisten laakso

Petteri Systä: Punainen saareke keskellä valkoista Suomea?

Hannu Itkonen: Varkauden vuoden 1918 tulkinnat

13.00–14.00 Lounas (omakustanteinen)

14.00–16.00  Työryhmä IV Ylisukupolviset jäljet ja selviytyminen

Anna Warsell: ”Isä kuollut kapinassa.” Ruoveden punaorpohuolto ja sodan muisteltu lapsuus vuosina 1918 – 1924

Oona Ilmolahti: Rauhaan paluu ja tunteet – työläislapset palautumisen ja ristiriitojen keskiössä

Ilkka Jokipii & Virva Liski: Sisällissodan pitkäaikaiset ja ylisukupolviset vaikutukset

Joni Krekola: Sisällissodan jäljet edustuksellisessa demokratiassa

16.00–16.30  Seminaarin päätöskeskustelu

Lisätietoja ja ilmoittautumiset: Anne Heimo (anheimo@utu.fi) ja Tiina Lintunen (tiina.lintunen@utu.fi)

Vapaa pääsy. Kahvitarjoilun vuoksi pyydämme ilmoittautumaan viimeistään 17.8.2017. Tervetuloa!

Save

Save

Save

Save

Posted in Uutiset | Leave a comment

THPTS-kesäseminaari 2017 – Sisällissodan jäljet

Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran kesäseminaari  21.–22.8.2017 Tampereella

Esitelmäkutsu / cfb

Suomen sisällissodasta on kulunut liki sata vuotta. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura keskittyy seuraavassa kesäseminaarissaan sisällissodan tapahtumiin ja seurauksiin sekä näiden pitkäkantoisiin vaikutuksiin. Seminaarin erityisteemana on koettu ja kirjoitettu vuosi 1918, mutta samalla kutsumme seminaariin esitelmiä, joissa pureudutaan sisällissotaan myös muista, uusista näkökulmista. Seminaari on avoin kaikenlaisille Suomen sisällissotaan ja sen seurauksiin liittyville aiheille, tieteenaloille ja lähestymistavoille laadullisista määrällisiin.

Vuoden 1918 tapahtumat tarjoavat hedelmällisen tutkimuskohteen niin historia- kuin yhteiskuntatieteille sekä kulttuurintutkimuksellekin. Keynote-puheenvuoroissa sisällissotaa tarkastellaan muun muassa historiapolitiikan, muistamisen ja kirjallisuuden näkökulmista. Lisäksi pohditaan, vieläkö on sellaisia Suomen sisällissotaan liittyviä aiheita, joita ei voida käsitellä julkisuudessa?

Seminaarin pääpuhujat ovat:
Dosentti Ulla-Maija Peltonen
Emeritusprofessori Seppo Hentilä
FT Aapo Roselius
Kirjailija Sirpa Kähkönen

Mahdollisia tarkastelukohteita ovat esimerkiksi:

– Sisällissota ja historiapolitiikka
– Muistettu sisällissota ja sisällissodan representaatiot
– Sisällissota nykykirjallisuudessa ja muilla taiteen aloilla
-Vallankäyttö sota-aikana ja sen jälkeen
– Sukupuolten rooli sisällissodassa
– Lasten kasvatus sodan jälkeen
– Poliittinen väkivalta
– Suomen sisällissota suhteessa eurooppalaisiin vallankumouksiin
– Sodanjälkeisen elämän uudelleenrakentaminen (Suomessa, Neuvosto-Venäjällä, Amerikassa jne.)

Seminaari järjestetään Työväenmuseo Werstaalla Tampereella 21. –22.8.2017. Esitelmien pituus on 20 minuuttia + 10 minuuttia keskustelua. Seminaari on maksuton. Kotimaan matkakulut korvataan esiintyjille. Seminaarin pohjalta toimitetaan valituista esityksistä artikkelikokoelma, joka ilmestyy vuonna 2018.
Lähetä liuskan mittainen abstrakti esitelmäsi sisällöstä doc, docx- tai pdf-tiedostona viimeistään 23.3.2016 Anne Heimolle (anheimo[at]utu.fi) tai Tiina Lintuselle (tiina.lintunen[at]utu.fi). Valinnasta tiedotetaan huhtikuun 2017 aikana.

Lisätietoja: Anne Heimo (anheimo[at]utu.fi) ja Tiina Lintunen (tiina.lintunen[at]utu.fi).

Posted in Uutiset | Leave a comment

1st Conference of the European Labour History Network (ELHN)

Conference, 14-16 December 2015, Torino, Italy

1st Conference of the European Labour History Network (ELHN)
14 – 16 December 2015, Torino/Turin (Italy)
Conference language: English

The European Labour History Network (ELHN) is pleased to announce its first conference from 14-16 December 2015 at the University of Turin facilitated and hosted by Stefano Musso (President of the Società Italiana di Storia del lavoro/SISLav – Italian Society of Labour History).

The ELHN was founded in October 2013 in Amsterdam as a network of labour historians in order to bring together scholars with different institutional backgrounds (institutes, associations, archives, journals, study groups, individual researchers, etc.) and serve as an umbrella organization for smaller working groups with specific topics and tasks.

In accordance with the decisions of the foundation meeting of the ELHN, the first conference of the network will be structured differently to other comparable scholarly conferences and will also provide the possibility to gather colleagues from all over Europe in order to work on specific common projects concerning European Labour History. Therefore, the main part of the conference will be dedicated to ELHN Working Groups that will themselves decide on their specific agenda during the conference. The individual working groups will be responsible for drafting their own agenda during the conference. For further information please contact the coordinators of the respective working group.

Working Groups

ELHN conference working groups calls (PDF, 39 pages)

· Labour Movements and Migration (Coordination: Stefanie Prezioso, stefanie.prezioso@unil.ch)

· Feminist Labour History (Coordination: Silke Neunsinger, silke.neunsinger@arbark.se; Leda Papastefanaki, lpapast@uoi.gr; Susan Zimmermann, zimmerma@ceu.hu)

· Long-term History of Remuneration (Coordination: Leda Papstefanaki, lpapast@uoi.gr; Michel Pigenet, michel.pigenet@univ-paris1.fr)

· Pre-Industrial Labour History (Coordination: Andrea Caracausi, andrea.caracausi@unipd.it; Corinne Maitte, corine.maitte@univ-mlv.fr)

· Labour in Imperial History (Coordination: Yann Beliard, yann_beliard@yahoo.fr; Gareth Curless, G.M.Curless@exeter.ac.uk)

· Free and Unfree Labour (Coordination: Christian de Vito, christian.devito@gmail.com)

· Factory History (Coordination: Görkem Akgöz, gorkemakgoz@yahoo.com)

· Industrial Heritage (Coordination: Christian Wicke, Christian.Wicke@rub.de)

· Health at Work (Coordination: Nicolas Hatzfeld, nicolas.hatzfeld@gmail.com)

· Labour under State Socialism (Coordination: Adrian Grama, Grama_Adrian@ceu-budapest.edu)

· Labour History Journals (Coordination: David Mayer, David.Mayer@iisg.nl)
Venue

Campus Luigi Einaudi (CLE) of the University of Turin
Address: Lungo Dora Siena, 100
10153 Turin, Italy

Posted in Uutiset | Kommentit pois päältä artikkelissa 1st Conference of the European Labour History Network (ELHN)

Sakari Saaritsa: Laskevan työläisen kysymyksiä

Vera Hjelt: Tutkimus ammattityöläisten toimeentuloehdoista Suomessa 1908-1909. Työtilasto XIII. Helsinki, Keisarillisen Senaatin kirjapaino 1912. 255 + 213 s.
HUOM julkaistu ensimmäisen kerran seuran aiemmassa blogissa 7.10.2010

Jos klassikon tunnusmerkkinä pitää sitä, että kirjaan palataan uudestaan ja uudestaan, Vera Hjeltin Tutkimus ammattityöläisten toimeentuloehdoista Suomessa 1908-1909 omaa hyvät mahdollisuudet pysyä sellaisena.  Ensimmäisenä yksityiskohtaisena kotitalousbudjettitutkimuksena työväestön toimeentulosta Hjeltin teos on ollut välttämätön lähde aihepiiriä sivuavalle historiankirjoitukselle.  Viimeaikaiset tutkimussuuntaukset kannustavat myös palaamaan sen äärelle uusin eväin.

Kiinnostus aineistojen taloushistorialliseen uudelleenanalyysiin on voimistunut 1970-luvulta alkaen osana taloustieteen tilastolliseen, tietokoneavusteiseen soveltamiseen perustunutta ”kliometristä” liikehdintää, ja saanut uusia hedelmällisiä vaikutteita kehitystaloustieteellisestä mikroekonometriasta.  Ironista kyllä, pidäkkeettömän kapitalismin asianajajana tunnetun Chicagon koulukunnan näkemys kotitalouksista rationaalisina, aktiivisina toimijoina on ollut tärkeä inspiraation lähde kulutuksen, työmarkkinakäyttäytymisen ja muiden yksityisten toimien mittaavaan analyysiin perustuvalle tutkimukselle työläisperheiden selviytymisstrategioista.

Foucault-vaikutteinen näkökulma itse tilastojen historiaan on puolestaan suunnannut sosiaalihistorioitsijoiden huomion siihen, miten tilastot ovat luoneet ja muokanneet yhteiskunnallista todellisuutta ja millaisia hallinnan tekniikoita niihin on nivoutunut.  Sosiaalitilastot on nähty tärkeänä osana myöhäisautonomian ajan valtioeliitin strategiaa, jonka mukaan perifeerinen maa saattoi oppia tulevista haasteistaan tarkkailemalla kehittyneempiä maita ja ennaltaehkäistä ongelmia ylhäältä johdetuilla yhteiskunnallisilla reformeilla. Pääongelma oli työväenkysymys.

Hjeltin tutkimus ei ollut ihka ensimmäinen laatuaan[1] mutta lähestymistapansa ja perusteellisuutensa puolesta uraauurtava.  Le Playn 1800-luvun puolivälistä tunnetuksi tekemä, sittemmin etnografian piirissä jatkunut monografinen lähestymistapa inspiroi Hjeltiä osittain, ja teokseen sisällytettiin kymmenen lyhyttä perhetutkielmaa (monografi). Suuren otoskoon mahdollistavaa ja nykyään hallitsevaan asemaan noussutta haastattelumenetelmää pidettiin ongelmallisena, koska tietoa saatiin kustakin tapauksesta vähän. Kulutuksen mittaaminen perustui muistitietoon, eikä esimerkiksi kestokulutushyödykkeiden hankintojen tavoittaminen ollut vaivatonta. Hjeltin käyttämä, kansainvälisestikin suosittu ratkaisu oli päiväkirjamenetelmä, jossa joukko kotitalouksia piti tutkijoiden avustuksella itse kirjaa tuloistaan ja menoistaan vuoden ajan.

Syntyvä aineisto oli rikkaampaa kuin haastateltaessa. Yhteydenpito kotitalouksiin mahdollisti ongelmien selventämisen, ja prosessi paransi laadullista ymmärrystä tutkimuskohteiden elämästä. Modernin, todennäköisyyslaskentaan perustuvan edustavuuden näkökulmasta tämä Suomessa ainakin 1950-luvun alkuun asti käytetty, uusia kehitystaloustieteellisiä kokeilujakin innostanut[2] metodi oli melko katastrofaalinen.  Tutkittaviksi valikoitui vakaassa tilanteessa eläviä, riittävän koulutettuja työläisiä, jotka monissa tapauksissa omasivat jonkinlaista yhteiskunnallista harrastuneisuutta. Lisäksi kirjanpidon julkilausuttuna tarkoituksena oli usein vaikuttaa mitattavaan käyttäytymiseen, esimerkiksi lisäämällä ”säästäväisyyttä”.

Sosiaalireformin moniosaaja Hjelt rakensi tutkimusorganisaationsa hyödyntämällä teollisiin työpaikkoihin suuntautuvien ammattientarkastajan virkamatkojensa aikana saamiaan kontakteja.”Talouskirjakaavoja” painettiin alun perin tuhat kappaletta, mutta käyttökelpoiseksi katsottua aineistoa saatiin lopulta 380 kotitaloudesta.  Päähuomio oli vanhemmat ja alaikäisiä lapsia käsittävissä ns. ”normaaliperheissä” (210 kpl). Aineisto käsitti myös toisin muunlaisia perheitä (140) ja yksineläjiä (30), joita kaikkia analysoitiin tutkimuksessa.  Valittujen kotitalouksien ”huonekuntien johtajille” asetettiin melko korkea 3000 markan tulokatto.[3] Vaikka päiväkirjamenetelmän seurauksia eri tulo- ja kulutustietojen luotettavuudelle kommentoidaan paikoitellen, edustavuuden ongelmasta ei yleisellä tasolla juuri keskustella.

Historiallisena aineistokokoelmana teos on joka tapauksessa rikas. Kun kotitalousbudjettiaineistojen hankinta edellyttää usein pitkää ja kapeaa arkistotyötä, kaikki alkuperäisbudjetit on painettu julkaisuun ainakin kohtalaisella tarkkuudella. Kirja sisältää myös muun muassa kuukausitason dataa 50 kotitalouden tulojen ja menojen vaihtelusta vuoden sisällä.  Mahdollisuuksia ekonometriseen jälleenanalyysiin siis on, joskin se edellyttää työläitä kannanottoja edustavuuskysymykseen. Teokseen sisältyvät kymmenen budjetteihin linkitettyä laadullista perhetutkielmaa eivät välttämättä tarjoa Le Playn monografioiden veroista kohdetta uudelleentarkasteluille[4], mutta ovat helppo tapa löytää perhetalouden kuvauksia viime vuosisadan alun Suomesta.

Tilastollisessa analyysissaan Hjelt tarkastelee tulojen ja menojen absoluuttista tasoa, ”Engelin lain” mukaan köyhyyttä mittaavaa ruokamenojen osuutta kokonaismenoista ja perherakenteen vaikutuksia kulutukseen ja toimeentuloon. Erikokoisten perheiden toimeentulon vertailussa Hjelt hyödyntää iän, sukupuolen ja perhekoon perusteella eri painotuksen antavaa kulutusyksikköasteikkoa. Tämä nykyäänkin käytetty menetelmä on intuitiivisesti vakuuttava, mutta painojen määritys ei yleensä ole empiirisesti johdettavissa vaan merkittävä valintakysymys: vaikutukset esimerkiksi köyhiksi luokiteltavien kotitalouksien määrään ja laatuun voivat olla huomattavat.  Hjelt suorittaa myös vertailuja saksalaisiin ja ruotsalaisiin tutkimuksiin; paikoin Engelin lain ja lihan määrällisen kulutuksen kaltaisilla yhteismitallisilla suureilla, paikoin hämmentävästi eri valuutoissa ilmaistuja summia rinnastaen.

Suoraan aineiston tilastollisesta ja laadullisesta tarkastelusta esiin nousevat keskeiset tulokset eivät ole kovin monilukuisia tai yllättäviä. Tutkimuksessa mukana olleet työläiset olivat usein vähävaraisia, ja esimerkiksi kulutuksen rakenteen perusteella selvästi köyhempiä kuin rikkaammissa maissa. ”Huonekuntien johtajien” – joista 16 prosenttia oli naispuolisia – tulot eivät riittäneet elättämään perheitä, vaan muiden ansiot olivat välttämättömiä. Tämä koski myös ”normaaliperheitä”. Koska naiset joutuivat ansiotöiden lisäksi vastaamaan palkattomista kotitaloustöistä ja lastenhoidosta, heidän työtaakkansa oli erityisen rasittava. Niukka ja epävarma toimeentulo vaikeutti säästämistä ja vakuutusten hankintaa. Lainoja Hjelt piti lähtökohtaisesti ongelmana enemmän kuin mahdollisena riskien hallinnan tapana.

Päähuomio on usein kohdistunut kirjan johtopäätöksiin ja toimenpidesuosituksiin. Ne eivät oikeastaan perustu tutkimuksen empiiriseen osaan vaan edustavat paremminkin aikalaisdiagnoosia ja –keskustelua. Hjeltin mukaan palkat eivät voineet pysyä jatkuvasti kohoavien hintojen perässä koska elinkeinoelämä ei sitä kestäisi, vaan oli löydettävä muita keinoja alentaa elinkustannuksia. Ruoka-aineita voisi korvata halvemmilla, yhtä ravitsevilla vaihtoehdoilla. Tieteellinen ravitsemusoppi, josta oli lukuisia kansainvälisiä esimerkkejä, olisi välttämätön tuki. Suurissa erissä ostamalla olisi myös mahdollista laskea yksikköhintoja.

Keskeisin Hjeltin käsittelemä ajan sosiaalinen innovaatio oli kuitenkin ruoanlaiton ulkoistaminen kotitalouksista kansankeittiöihin. Juuri ammattimainen suuren mittakaavan organisaatio mahdollistaisi sekä kustannustehokkaat tukkuostot että tieteellisen ravitsemuksen periaatteiden noudattamisen, tuottaen perheille helposti edullisia, terveellisiä aterioita. Valmis ruoka pitäisi voida noutaa koteihin. Erityisesti naisten kohtuuton työtaakka helpottuisi näin huomattavasti. Oma-apuperiaatteen mukaisesti ja esimerkkeihin viitaten Hjelt kannattaa toiminnan organisointimuotona ennen kaikkea työväen omia osuuskuntia.  Hän nostaa esiin myös ”kotineuvojattaret” ja jopa pakolliset ruoanlaittokurssit naisille – kuitenkin työajalla järjestettävinä.

Hjeltin moniongelmaisten lukujen pohjalta määriteltiin kulutuskorin painot, joiden avulla laskettiin virallinen elinkustannusindeksi aina vuoteen 1935 asti. Taloushistoriallinen tutkimus on hyödyntänyt ja kehittänyt lukuja. Matti Hannikainen on 1930-luvun lamaa Helsingin rakennussektorin työmarkkinoiden kautta käsittelevässä tutkimuksessaan säätänyt painoja uuden analyysin pohjalta vuoden 1928 elinkustannustutkimuksen kulutuskoritietojen avulla ja osoittanut työläisten elinkustannusten nousseen virallisen indeksin osoittamaa enemmän 1920-luvulla.[5] Perustavanlaatuisessa tutkimuksessaan palkkatyön, palkkojen ja elintason kehityksestä 1850-1913 Sakari Heikkinen taas on rakentanut painot Hjeltiä edeltävälle ajanjaksolle hyödyntämällä makrotilastoja ja arvioita eri hyödykkeiden tarjonnasta ja kokonaiskulutuksesta Suomessa.[6]

Työväen- ja sosiaalihistoriassa Hjeltin käyttötavat ovat olleet innovatiivisia, mutta osin myös ongelmallisia. Usein katsotaan, että Hjelt määrittelee tutkimuksessaan jonkinlaisen absoluuttisen köyhyysrajan.  Kahdessa vuonna 1994 julkaistussa uraauurtavassa artikkelissaan viime vuosisadan  alun työväestön toimeentulosta Raimo Parikka jopa lanseerasi käsitteen ”Hjeltin minimi” kuvaamaan rajaa, jota hän sovelsi elinkustannusindeksiin ja perhekokoon liittyvien muunnosten avulla erilaisten tulonlähteiden riittävyyden arviointiin aina toiseen maailmansotaan asti. Tulokset todistivat työväestön syvää köyhyyttä 1930-luvun laman aikana ja sekatyöläisten palkkojen riittämättömyyttä aina 1940-luvulle asti.[7]

Vaikka johtopäätökset ovat täysin uskottavia, itse Hjeltin tutkimus tarjoaa käsitteelle heikon pohjan.  Teoksessa esitetään ohimennen ilman tarkempia perusteluja että yhdessä monografiassa esiintyvä perhe edustaa kulutustasoa, joka Alfred Marshallia lainaten ”salli elää nälkää näkemättä, suoranaista ruumiillista puutetta tuntematta, mutta joka ei myöskään tarjoa juuri enempää”. Hjelt ei itse käytä tätä ”minimiä” tutkimuksen kvantitatiivisessa osassa. Elinkustannusindeksin ja kulutusyksikköasteikon ongelmat lisäävät Parikan minimin epävarmuustekijöitä.  Joka tapauksessa köyhyysrajat ovat pohjimmiltaan valintoihin perustuvia tilastollisia tapoja luokitella väestöä köyhiin ja ei-köyhiin, eivät fyysisen selviytymisminimin ilmauksia. Tämä käy selväksi myös Parikan tuloksista, joiden mukaan suuret ihmisjoukot elivät jatkuvasti hänen konstruoimansa rajan alapuolella.

Hjeltin tutkimus on myös usein esitetty niin sanotun kotitalousideologian edustajana.[8] Sosiaalihistorioitsijoiden hahmotteleman mallin mukaan 1900-luvun alun kotitalousideologian pääelementit olivat seuraavat: paternalististen siteiden rapautuessa ydinperhe voi kiinnittää työläiset yhteiskuntaan terveellä tavalla; perheen sisällä vaimo vastaa säästäväisestä ja järkevästä kulutuksesta; työläisperheiden toimeentulo-ongelmat johtuvat etupäässä taitojen puutteesta, ja ratkaisu on vaimojen koulutus.  Kotitalousideologia kytkeytyi kulutusmoralismiin ja -valistukseen, joka kannusti ostamaan halvempaa ja käyttämään paremmin. Yksityiskohtainen mielenkiinto erilaisten ruoka-aineiden käyttöön ajan kotitalousbudjeteissa liittyi haluun tarkkailla kulutuskäyttäytymistä.[9]

Hjeltin tekstissä kotitalouksien valintoja ei kuitenkaan kommentoida tästä näkökulmasta oikeastaan lainkaan.  Tietoisesti tehdyt tekniset ratkaisut eivät aina edes mahdollista tätä, vaan esimerkiksi valmiin leivän ja jauhojen ostot on tilinpidossa niputettu yhteen. Jopa nautintoaineiden kulutusta käsitellään neutraalisti. Hjelt puolustaa kahvin käyttöä ruoan substituuttina:  ”… vähävaraisten taloudessa on kahvi välttämättömästi pidettävä ravintoaineena eikä nautintoaineena, sillä kahvi on ateriaan kuuluva, usein ainoa lämmin keitos köyhän perheen pöydällä.” Alkoholin osalta todetaan viileästi, että kun suurempi juominen tapahtuu useimmiten kodin ulkopuolella, ”tässä suhteessa kohtuuton henkilö tuskin kyennee kotiin palatessaan tekemään selkoa kulutuksen raha-arvosta”. Kotitalousideologian kritiikki ei ilmene vain rivien välistä, vaan liittyy johdonmukaisesti ulkoistamisen ja kansankeittiöiden kannattamiseen.

”Edellä olevaan tutkimukseen kuuluvat taloustilit osoittavat, että useimmissa kodeissa on vaimojen täytynyt hankkia perheen elantoon tarvittavia lisätuloja kodin ulkopuolella tehdyn ansiotyön kautta. Hyvin monen vaimon on pidettävä huolta ei ainoastaan ansiotyöstään, vaan sen ohessa kotinsa järjestämisestä ja useiden pienten lasten hoitamisesta. Niin ollen ei perhe aina ole autettu sillä, että sitä neuvotaan miten taloutta olisi hoidettava. Missä muodossa vähävaraistenkin taloudessa enemmän asiantuntemusta tulisi käytetyksi ostoksien tekemisessä ja ruoan valmistamisessa on kysymys, joka voi tulla tyydyttävästi ratkaistuksi myöskin tälle alalle ulottuvan osuustoiminnan kautta.”

Hjeltin ajattelu oli vuonna 1912 lähempänä työväenliikkeen kiinnostuksen kohteena ollutta mallia, jossa tehtäviä lastenhoidosta ruoanlaittoon siirretään ulos kodista erilaisten kollektiivisten organisaatioiden hoidettavaksi ja naiset vapautuvat kaksoistaakan alta ammattityöhön, kuin familistista kotitalousideologiaa.[10] Jälkimmäisen kultakautena pidetään vasta maailmansotien välistä aikaa, jolloin valtaosa vasemmistostakin sen jossain muodossa omaksui.  Kotitalouden sisäistä sukupuolenmukaista työnjakoa Hjeltkään ei toki osannut kyseenalaistaa.

Voi myös kysyä, mitä uutta työväenhistorian perinteisen ”käytännön filosofian” täydentäminen tai korvaaminen foucaultlaisella viitekehyksellä on Hjeltin luentaan oikeastaan tuonut ja mitä se voisi tuoda. Tutkimuksen käsittelyn yhteydessä muistetaan edelleen mainita, että työväenliike suhtautui siihen epäluuloisesti ja vastusti tietojen keräämistä muun muassa Helsingissä.[11] Samalla jätetään kuitenkin mainitsematta toinen mielenkiintoinen seikka. Hjelt nimittäin kertoo monien tutkittavien suhtautuneen harjoitukseen suurella innostuksella; esimerkiksi tehneen hälyttäviä havaintoja omasta taloudenpidostaan, pitäneen kaksinkertaista kirjaa voidakseen säilyttää kopion budjetistaan ja tarjoutuneen jatkamaan tilinpitoa seuraavanakin vuonna.

”Tutkimuksesta saa sen vaikutelman, että maalle koituisi melkoinen kansantaloudellinen voitto vähävaraisille henkilöille ilmaiseksi tarjolla pidettävistä talouskirjakaavoista. Tämä näyttää olevan kansantaloudellisen kasvatuksen tehokkaimpia keinoja säästäväisyydenharrastuksen kehittämiseksi.”

Kommentissa kiteytyy kotitalousbudjetin kaksoishistoria sekä tutkimuksen että kasvatuksen teknologiana. Talouskirjanpito oli keskeinen osa kotitalousideologien opetusohjelmaa, ja erilaisia budjettipohjia kehiteltiin ja markkinoitiin laajasti erityyppisille kotitalouksille. Ajan mittaan työväenliikekin alkoi kannattaa kotitalousbudjettien pitämistä ja työläisperheiden taloudenpidon rationalisointia, mutta omista lähtökohdistaan. Tutkimus todistaisi, että työläisperheiden köyhyys oli huonon taloudenpidon syy eikä päinvastoin. Toisaalta paremmin järjestäytyneet kotitaloudet kykenisivät maksamaan jäsenmaksunsa sekä tuottamaan paremmin järjestäytyneitä työläisiä.  Maailmansotien välisenä aikana kotitalousalan ammattilaiset alkoivat myös muodostaa oman professionaalisen intressiryhmänsä, jonka etujen mukaista oli kasvattaa toiminnan yhteiskunnallista arvostusta politikoinnista riippumatta.  Kirjanpidon ja rationalisoinnin kannustamisesta työväestön kotitalouksissa syntyi näin moniaineksinen konsensus erilaisten eliittien ja valtakeskusten välillä.[12]

Foucaultlaisittain kotitalousbudjetissa oli kysymys uudella tavalla käyttäytyviä subjekteja muovaamaan pyrkivästä ”minätekniikasta”. Mutta millaisesta? Viime vuosisadan alun kotitalousbudjettien kantama rationaalisuus ei ollut chicagolaista utilitarismia – yksilön johdonmukaista käyttäytymistä omien tavoitteidensa saavuttamiseksi – sillä siihen liittyi kotitalouksien valintojen järkeistäminen palvelemaan erilaisia korkeampia päämääriä. Se ei myöskään ollut homogeenisen liberaalin hallinnan ilmaus vaan erilaisten kilpailevien pyrkimysten solmukohta. Siitä, miten budjetointi vaikutti työläissubjektiin, tiedämme edelleen kovin vähän.  Hjeltin tutkimuksen syntytarinan toisenkin puolen muistaminen auttaisi ainakin tunnistamaan kysymyksen. Se on kiinnostava paitsi taloudellisen rationaalisuuden historiallistamisen mahdollisuutena, myös haasteena uudelleenkäytölle. Muiden edustavuusongelmiensa lisäksi aineistot edustavat aina vain sellaisia kotitalouksia, jotka laskivat taseitaan.



[1] Ks. Groundstroem, Oskar: Helsingin työväen taloudellisista oloista. Esitelmiä kansantaloudellisessa  yhdistyksessä. Kansantaloudellisen yhdistyksen toimituksia. 2:nen osa. 1897. Porvoo: Werner Söderström. 92–117; Heikkinen, Sakari: Labour and the Market:Workers, Wages and Living Standards in Finland, 1850-1913. Commentationes Scientiarum Socialium 51. The Finnish Society of Sciences and Letters and The Finnish Academy of Sciences and Letters 1997, 160-162, 172-173.

[2] Morduch, Jonathan, Collins, Daryl, Rutheford, Stuart & Ruthven, Orlanda: Portfolios of the Poor: How the World’s Poor Live on $2 a Day. Princeton University Press 2009.

[3] Sakari Heikkisen lukujen perusteella “täyden”, 300 päivän työvuoden keskiansio teollisuudessa olisi ollut vuosina 1908-1909 noin 1100 markkaa. Heikkinen 1997, 237.

[4] Vrt. Gribaudi, Maurizio: Percorsi individuali ed evoluzione storica: Quattro percorsi operai attraverso la Francia dell.Ottocento. Quaderni Storici 106 / a. CCCVI, n. 1, aprile 2001, 115-150.

[5] Hannikainen, Matti: Rakentajat suhdanteissa: Palkat, työttömyys ja työmarkkinakäytännöt Helsingin rakennustoiminnassa 1930-luvun laman aikana. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 162. Suomen tiedeseura 2004, 120-126.

[6] Heikkinen 1997, 162-171, 215-223.

[7] Parikka, Raimo: 1930-luvun pula ja työttömän selviytyminen. Parikka, Raimo (toim.): Työ ja työttömyys. Väki voimakas 7. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 1994. 108-178; Parikka, Raimo: Pitkä varjo – Huono-osaisuus historiallisena jatkuvuutena. Heikkilä, Matti & Vähätalo, Kari (toim.): Huono-osaisuus ja hyvinvointivaltion muutos. Gaudeamus 1994. 51-89.

[8] Esim. Markkola, Pirjo: Työläiskodin synty: Tamperelaiset työläiskodit ja yhteiskunnallinen kysymys 1870-luvulta 1910-luvulle. Historiallisia tutkimuksia 187. Suomen Historiallinen Seura 1994, 183; Kettunen, Pauli: Suojelu, suoritus, subjekti: Työsuojelu teollistuvan Suomen yhteiskunnallisissa ajattelu- ja toimintatavoissa. Suomen Historiallinen Seura 1994, 83; kulutusmoralismin osalta myös Ahlqvist, Kirsti: Kulutus, tieto, hallinta : Kulutuksen tilastoinnin muutokset 1900-luvun Suomessa. Tutkimuksia 252. Tilastokeskus 2010. 73-74 (vrt. kuitenkin 65, 85).

[9] Esim. Ahlqvist  2010, 65-66; Lähteenmäki, Maria: Mahdollisuuksien aika: Työläisnaiset ja yhteiskunnan muutos 1910-30-luvun Suomessa. SHS 1995. 201-213; Markkola 1994, 171, 177-183; Ollila, Anne: Suomen kotien päivä valkenee… : Martta-järjestö suomalaisessa yhteiskunnassa vuoteen 1939. Historiallisia tutkimuksia 173. Suomen Historiallinen Seura 1993, 124, 131-132, 272-276; Vattula, Kaarina: Lähtöviivallako? Naisten ammatissatoimivuudesta, tilastoista ja kotitaloudesta. Laine, Leena & Markkola, Pirjo (toim.): Tuntematon työläisnainen. Tampere: Vastapaino 1989. 13-31.

[10] Ahlqvist 2010, 65, 85.

[11] Ahlqvist 2010, 77; Stenvall, Kirsti & Holmalahti, Timo: Tutkimus ja työväenkulttuuri. Väki Voimakas 2. Työväen Historian ja Perinteen Tutkimuksen Seura 1987, 39-40.

[12] Saaritsa, Sakari: Beneath Moral Economy: Informal Assistance in Early 20th Century Finland. European University Institute 2008. 208-215.

 

Posted in Kirja-arvostelut, Klassikot | Kommentit pois päältä artikkelissa Sakari Saaritsa: Laskevan työläisen kysymyksiä

Vastarinnan muuri

Harvoin saa luettavakseen yhtä perusteellista, hienosti kirjoitettua ja rakennettua arviota kuin tämä: Sakari Saaritsa arvioi Leena Enbomin teosta Työväentalolle vai seurahuoneelle? Työväen vapaa-ajantoiminta, politiikka ja vastarinta 1920- ja 1930-lukujen tehdasyhdyskunnassa. THPTS 2014. 262 s.  Nauttikaa!

Vastarinnan muuri

Leena Enbomin opinnäytteeseen perustuva monografia Työväentalolle vai seurahuoneelle? Työväen vapaa-ajantoiminta, politiikka ja vastarinta 1920- ja 1930-lukujen tehdasyhdyskunnassa käsittelee maailmansotien välisen ajan Valkeakosken työväestön vapaa-ajan toimintaa – erityisesti urheilu- ja näytelmätoimintaa – politiikan ja vastarinnan näkökulmasta. Sosiaalihistoriallisen tutkimuksen johtoajatuksena on osoittaa eri tavoin, että myös vapaa-ajantoiminta oli poliittinen, vastarintaa ilmentänyt osa työväen yhteisöllistä elämää, silloinkin kuin toimijat itse olivat asiasta eri mieltä.

Poliittisten leirien saaristo

Monet teollistuvan Suomen tehtaat sijoittuivat energian, puuraaka-aineen ja kuljetuksen kannalta edullisiin, mutta entuudestaan harvan asuttuihin paikkoihin vesiväylien varrelle. Tämä loi maahan jopa puolet työväestä 1920-luvulla käsittäneen teollisuusyhdyskuntien saariston.  Näille pitkin maatalousvaltaista, köyhää maata siroutuneille ”enklaaveille” oli tyypillistä korostunut riippuvuus yhdestä työnantajasta, työvoiman tarvitsemien palvelujen laaja tuottaminen yhtiön toimesta aina asumisesta terveydenhuollon kautta koulutukseen, ympäröivää maaseutua nopeammin nouseva elintaso ja tähän liittyneet jännitteet, tiukka sisäinen säätyraja sekä poliittisten ja taloudellisten konfliktien kärjistyminen hetkellisesti rajuiksi ja dramaattisiksi. Tutkimuskirjallisuudessa ne on esitetty milloin harmonisina hyvinvoivina paternalistisina perheinä, milloin tukahduttavina, konfliktintäyteisinä riiston, mielivallan, ja luokkajakojen kenttinä, mutta pääsääntöisesti  aina jollain tavalla tiiviinä ja erillisinä kokonaisuuksina.[1]

Sisällissotaa seuranneet vuosikymmenet olivat tehdasyhdyskunnissa monella tapaa levotonta, jännitteistä ja epävakaata aikaa. Toisin kuin Valkeakoskella, monilla paikkakunnilla nähtiin lakkoja, jotka paternalistisen järjestelmän puitteissa laajenivat totaaliseksi taloudelliseksi sodankäynniksi työsulkuineen ja joukkohäätöineen. Varsinkin 1920-luvun lopulta alkaen, talouskasvun ja voimistuvan ay-liikkeen ”linnarauhan” vuosien vaihtuessa lamaan ja lapualaisaikaan, työnantajat pyrkivät hallitsemaan työvoimaansa keskinäisellä koordinaatiolla ja suunnitelmallisella ’sosiaali-insinöröinnillä’. Vuodesta 1925 Valkeakoskeakin hallinnut Yhtyneiden Paperitehtaiden johtaja Rudolf Walden oli tässä kehitystyössä etulinjassa. Ammattitaitoisen työvoiman liikkuvuutta ja kilpailua osaajista hillittiin yhteisellä palkkapolitiikalla. Vuonna 1928 aloitetun kortistoinnin tarkoituksena oli estää lakkolaisten uudelleentyöllistyminen ja luoda väline poliittisesti häiritsevien ainesten puhdistamiselle työvoimasta.. Yhdyskuntien sisällä pyrittiin luotettavan ydintyövoiman muovaamiseen paitsi valikoinnilla, myös suunnittelemalla ja ohjaamalla ihmisten elämää ja ajanviettoa kokonaisvaltaisesti yhdistystoiminnalla, harrastusmahdollisuuksilla ja rituaaleilla. Hyvä työläinen kuului suojeluskuntaan, urheili tehtaan joukkueessa, kuului tehtaan näytelmäkerhoon, ja mikäli ei asunut tehtaan asunnossa vaan työnantajan kannustamana omakotitalossa, ”asui omaa kotiaan Yhtiön kotitalousneuvonnan opastamana ja pihanhoitokilpailujen innostamana”.[2]

Kolikon toinen puoli, tukahduttaminen, voimistui 1930-luvun taitteesta. Poliittisten ja ammatillisten organisaatioiden ohella myös suuri määrä ”kommunistisina” pidettyjä työväen vapaa-ajan järjestöjä, kuten merkittävä urheiluseura Jyry, lakkautettiin tasavallan suojelulain nojalla. Tilalle jäivät sosialidemokraattien osin pelastustarkoituksessa perustamat rinnakkaisjärjestöt sekä työnantajan tarjoamat – tai tyrkyttämät – hyvin resursoidut valkoiset vaihtoehdot. Valkeakoskella lakkautettuja järjestöjä oli kaikkiaan toistakymmentä. Tämä työväestön riippumattoman toimintatilan kaventaminen pakkotoimilla, painostuksella ja häirinnällä on tärkeä konteksti Enbomin tutkimukselle, joka etsii politiikkan jälkiä kentiltä, joilla sitä ei normaalisti ajateltu esiintyneen. Enbom luonnehtii näkökulmaansa sellaiseksi, jossa ” yksilö näyttäytyy yhteiskunnallisten rajoitteiden viidakossa luovivana vastarinnan subjektina, jonka sanat, teot ja käsitykset eivät aina muodosta koherenttia kokonaisuutta” (Saatteeksi, s. 5), ja määrittelee kirjoittavansa ”eräänlaista totaalihistoriaa poliittisen yhteisön synnystä” (s. 12).  Historiaa kirjoitetaan tässä nimenomaan alhaalta. Lähestymistavan edellyttämästä vastarinnan subjektista otteen saaminen vaatii kuitenkin milloin organisaatiolähtöisen politiikkakäsityksen ylittämistä toimijoiden oman maailman korostamisen nimissä, milloin toimijoiden omankin äänen paikalleen panemista tutkijan valitseman teoreettisen ja menetelmällisen optiikan hyväksi.

Hankalat verkostot

Ydinaineistona toimivaa, vapaa-ajan toimintaan osallistuneilta eri aikoina kerättyä muistitietoa analysoidaan kirjassa kolmesta viitekehyksestä: verkostonäkökulmasta (Osa I, Verkostojen ytimessä ja ympärillä), politiikkakäsitysten näkökulmasta (Osa II, Politiikka puheessa) ja vastarinnan näkökulmasta (Osa III, Vastarinta verkostoissa). Avatessaan verkostoanalyysia, muistitietotutkimusta ja tehdasyhteisötutkimusta tekijä osoittaa vakuuttavaa perehtyneisyyttä ja paneutuneisuutta sekä kotimaiseen että kansainväliseen kirjallisuuteen. Vaikutelma kertautuu ja voimistuu käsittelyluvuissa, joissa Enbom mobilisoi taitavasti ja laaja-alaisesti milloin valtiollisten käsitteiden historiaa, milloin arkisen vastarinnan antropologiaa, milloin perinteentutkimusta rakentaakseen tulkintoja usein niukoiksi jääneistä johtolangoista aineistossa.

Joitain (mahdollisesti oireellisia) reunahuomautuksia voi esittää.  Enbom esimerkiksi mainitsee alaviitteessä Maurizio Gribaudin Torinolaisia työläisiä koskevan legendaarisen Itinéraires ouvriers -tutkimuksen[3] käsittelevän ”luokkamuodostusta”. Italiaksi nimellä Mondo operaio e mito operaio (Työläisen maailma ja työläisen myytti) julkaistun teoksen päätulos oli kuitenkin juuri luokkapohjaisen, yhtenäisen vastarintakulttuurin hartaasti vaalitun ideaalin purkaminen verkostoanalyysin kautta. Ihmiset toimivat yhdessä tilanteellisesti, eriytyivät usein nopeasti toisistaan elämänkulkujensa kautta, eivätkä antaneet työläiskorttelien sosialistisen retoriikan rajoittaa valintojaan. Yhdessä Luisa Passerinin[4] kanssa Gribaudi myös käytti muistitiedon kriittistä lähiluentaa, ei tavoittaakseen kätkettyä vastarintaa, vaan tehdäkseen näkyväksi työväestön laajaa sopeutumista ja joustavaa osallisuutta fasismiin Mussolinin kaudella.

Viitekehyksessä on lisäksi silmiinpistävä Foucaultin mentävä aukko (koko tutkimus ei sisällä F-sanaa kertaakaan!). Vaikka valinta voi nykysosiaalihistoriassa olla monien mielestä suorastaan virkistävä, lisä ei ehkä olisi ollut aivan turha. Toisaalta Foucaultiin yhdistetty ajatus vallasta toimivien subjektien kasvattamisena ja muokkaamisena olisi voinut soveltua tehdasyhteisön kulttuuripaternalismiin hyvin; toisaalta se olisi voinut nostaa esiin myös kysymyksen siitä, mitä eroja työväenliikkeen ja työnantajien muokkausprojekteilla vallankäytön näkökulmasta oli.[5]

Osa ”Verkostojen ytimessä ja ympärillä” kuvaa vapaa-ajan toiminnan organisoitumista ja siihen liittyneitä sosiaalisia suhteita. Vaikka tavoite on kuvata kahden erillisen vapaa-ajanvieton piirin muotoutumista Seurahuoneen ja Työväentalon ympärille, painopiste on vahvasti jälkimmäisessä, ennen kaikkea näytelmäseura Työväen Näyttämön (TY:n näytelmäkerho 1908-, itsenäiseksi 1922-), urheiluseura Valkeakosken Jyryn (perustettu 1905, Jyry-nimellä 1910, lakkautettu 1930) ja sen rinnalle perustetun sosialidemokraattivetoisen Koskenpoikien (1929-) kehityksessä ja sosiaalisissa verkostoissa. Wrightiläinen vaihe, samoin kuin eliittien rooli modernin kansalaisyhteiskunnan toimintamuotojen paikkakunnalle tuomisessa, sivuutetaan nopeasti, ja keskeinen juonne on tuttu leirijako punaiseen ja valkoiseen vapaa-ajantoimintaan.

Enbomin keräämät luvut eri organisaatioiden jäsenmäärien kehityksestä viittaavat siihen, että porvarillinen puoli voimistui asteittain kohti 1930-luvun loppua. Tukahduttaminen, painostus ja houkuttelu olivat keskeinen osa dynamiikkaa. Jyryn lakkautus oli 1920-luvun nousun jälkeen kova isku, josta palautumisessa Koskenpojat kykenivät vain osasuoritukseen. Samaan aikaan vuosikymmenen taitteessa työnantaja alkoi perustaa omia kilpailevia rinnakkaisjärjestöjään, joihin satsattiin voimakkaasti. Työntekijöitä painostettiin liittymään tehtaan järjestöihin työllistymisen ehtona, ja väärän leirin urheilutoimintaan osallistuvia irtisanottiin tai esteltiin pääsemästä rientoihin. Sekä urheilu- että teatteripuolella tapahtui myös joitakin lahjakkuuksien ”ostoja” ammattimaisempaan toimintaan. Kuten Enbom toteaa, painostusta ja sanktiointia esiintyi käytettävissä olevien valtaresurssien puitteissa myös toisella puolella. Keskusliiton kieltävät määräykset porvarillisiin seuroihin kuulumisesta tai kilpailuihin osallistumisesta, paikalliset päätökset vaatia poliittisen työväenjärjestön jäsenyyttä urheiluharrastajiltakin ja yhteisön epävirallinen painostus viittaavat sellaiseen ”kehottavaan, kieltävään, ohjaavan ja houkuttelevaan” työväenliikkeeseen, johon liiallinen keskittyminen tutkimuksessa on Enbomin mukaan ollut syynä vaikutelmaan ihmisten käyttämisestä ”pelkkinä pelinappuloina” (s. 33).

Analysoidessaan osallisuuden muotoja Enbom pyrkii hyödyntämään verkostonäkökulmaa. Hän erottaa toimijat kantaporukkaan, suorittaviin roolinäyttelijöihin tai urheilijoihin, hanttihommia ja avustavia tehtäviä suorittaneeseen ”lisäväkeen”, yleisöön, sekä lainaajiin ja lahjoittajiin. Kantaporukasta esiin nousee tietynlaisten ”tuottajien” ryhmä, joka oli aina paikalla, organisoi, rakensi kulisseja, maalasi, mainosti ja kantoi vastuun kaiken sujumisesta nousematta välttämättä itse lavalle kuin pakon edessä. Matalaa profiilia pitäneet puuhamiehet olivat usein kuitenkin myös poliittisia ”järjestömiehiä”. Johtoportaan sukupuolittuneisuus nostetaan esille, samoin kuin perheellistymisen vähemmän yllättävät vaikutukset erityisesti naisten osallistumiseen, mutta sukupuoli ei ole tarkastelussa keskeinen ulottuvuus. Eritasoisten osallistujien ja yleisön roolia tulkitessaan Enbom hyödyntää Raimo Parikan ”joustavan osallisuuden” käsitettä ja Kari Teräksen mallia aikakauden ay-toiminnasta, jossa pientä muodollista ydintä tärkeämpi oli se laaja epämuodollinen verkosto, joka kyettiin mobilisoimaan palkkaliikkeen tueksi.[1] Tällöin tapahtumien liepeillä olijatkin voidaan laskea keskeiseksi osaksi työväenliikkeen leirihegemoniaa, vaikka Enbom itsekin toteaa, että sama porukka saattoi katsastaa juhlat kummallakin puolella aitaa, eikä tuottajille tai heidän taka-ajatuksilleen aina osattu uhrata ajatusta. Verkostoanalyysi on vaikea laji, eikä Enbomin sujuva narratiivi nojaa kovin tiukan tai formaalin tarkastelun varaan. Aineistot ovat usein aukkoisia ja vinoja, minkä tekijä tuo esille. Kehämalli, myöhemmin esitelty Marshall Sahlinsin vaihtoteoreettinen malli ja niiden sopiminen päällekkäin maailmansotien välisen ajan Valkeakoskella ovat loppupelissä hyvin perusteltuja hypoteeseja.

Hyvin kiinnostavaksi Enbomin löydökset käyvät mikroanalyysissa Jyryn vuoden 1923 kansallisten painikilpailujen lahjoitus- tai ”kerjuulistasta”. Tuntuvan oloisia lahjoituksia haettiin, ja saatiin, paikallisilta, tehtaasta riippumattomilta pienyrittäjiltä. Samaiset pienyrittäjät osoittautuivat kuitenkin vaaliarkistojen perusteella usein poliittisesti aktiivisiksi porvarillisella puolella, ja omasivat suoraan tai perheensä kautta ajan mittaan tiivistyviä siteitä valkoisen leirin ytimiin, kuten suojeluskuntaan ja eräässä tapauksessa myöhemmin jopa Suomen Lukkoon. Tekijä selittää osallistumista melko uskottavasti markkinoinnilla, mahdollisuudella tuoda itseään, yritystään ja tuotteitaan esille tilaisuudessa. Kauppiaat nähdään myös erityisenä heterogeenisena väliryhmänä, sosiaalisena kerrostumana, joka ylitti yhdyskunnan rakenteellisen ja myyttisen kaksijakoisuuden.  Samalla tavalla kulmia kohottava on kuitenkin tieto siitä, että työväenteatterin tarvitsemat hienommat rooliasut käytiin säännönmukaisesti lainaamassa paikkakunnan herrasväeltä. Vaikka lainaksi saaminen ”ei ollut itsestäänselvyys” ja kieltäytyminen saattoi joissain yksilöimättömissä tapauksissa olla ideologisesti motivoitunuttakin, sopivat nämä havainnot heikosti perinteiseen tiukkaa leiri- ja kastijakoa korostavaan näkemykseen. Olivatko identiteetit ja vuorovaikutuksen muodot ylipäätään tilannesidonnaisempia kuin poliittinen metakertomus olettaa? Olivatko esimerkiksi kansan harrastustoiminnan mesenaattina toimiminen noblesse oblige –hengessä tai luokkarajan ylittävät henkilökohtaiset luottamussuhteet myös tilanteen mukaan mahdollisia orientaatioita?

Puheen kaappaus

Osassa ”Politiikka puheessa” Enbom analysoi haastateltujen vapaa-ajan aktiivien käsityksiä toiminnan poliittisuudesta. Osa on kirjan argumentaatiolle keskeinen, sillä Enbom päätyy kiistämään työläisten tulkinnat omiensa hyväksi. Haastateltujen mukaan kun urheilu- ja näytelmäharrastus ei millään lailla ollut poliittista, ja he selvästi ja toistuvasti kieltävät työväenhistorian perinteisen tulkinnan kulttuuritoiminnasta poliittisen työväenliikkeen ja sen leirielämän luontevana osana. Haastateltujen mukaan politiikka tehtiin normaalisti muualla, ja episodit, joissa työväenliikkeen sisäiset kiistat tuotiin yhdistyksiin kuvataan rasittavana tunkeutumisena ja sotkemisena, josta monet pysyivät mieluiten kokonaan erossa.

Enbom esittää monia tapoja, joilla vaikenemista ja politiikan kieltämistä voi perustellusti pitää itsessään merkitsevänä. Useat puhujat todella olivat muiden lähteiden valossa poliittisestikin erittäin aktiivisia ajanjaksolla. Väittely toiminnan ideologisuudesta ja toisen osapuolen syyttäminen politikoimisesta olivat myös erityinen tapa osallistua aikalaiskiistaan kommunistien ja sosialidemokraattien välillä. Riidat ja niihin liittynyt ahdistus saattoivat vaikuttaa osapuolten muistelukerrontaan pitkänkin ajan kuluttua, eikä ole itsestään selvää, mikä haastateltaville on ollut vielä ajankohtaista tai arkaa. Enemmän olisi ehkä voinut pohtia muistitietotutkimuksessa keskeistä kysymystä haastatteluajankohdan ja –tilanteen vaikutuksesta. Olisiko toiminnan poliittisuutta käsitelty samalla tavalla, jos tietoa olisi kerätty työväenliikkeen institutionaalista muistia varten, tai ajanjaksona jolloin ajatus ideologisesta työstä oli muodikkaampi? Millaista vuoropuhelu aiheesta haastattelijan kanssa on kokonaisuudessaan ollut? Kaikesta huolimatta on mahdollista, että joukossa on ollut niitäkin, joita linjariidat vain ärsyttivät.

Enbomille olennaisin kysymys on kuitenkin politiikan ja poliittisuuden määrittely. Liberaalin valtio- ja organisaatiokeskeisen sektoriajattelun hyläten hän tukeutuu muun muassa Gramscista – ja Hegelistä – polveutuvaan laajaan teoreettis-metodologiseen suuntaukseen, joka tarkastelee politiikkaa instituutioiden ja päätöksenteon ulkopuolella, myös arjessa ja marginaalissa. Keskeisiä matkakumppaneita ovat muun muassa Alf Lüdtke, E.P. Thompson ja James C. Scott, Foucaultin jäädessä ilman audienssia.

”Vapaa-ajan poliittisuutta tarkasteltaessa onkin perusteltua irtautua informanttien omista käsitteistä ja tarkastella esimerkiksi sitä, miten muistitietoaineisto kuvastaa vapaa-ajantoiminnassa ilmenneitä identiteettikamppailuja, hegemoniapyrkimyksiä ja alistussuhteita. Näin tarkasteltuna näkökulma poliittiseen avautuu toimijahorisontin ulkopuolelta, ja politiikan käsitettä sovelletaan tutkimuksessa laajassa merkityksessään – analyyttisena työkaluna, joka tässä viittaa muun muassa kulttuuriseen erottautumiseen, konfliktuaalisuuteen ja pyrkimyksiin lisätä omaa toiminnanvapautta.” (s. 144.)

Hyvä näin, joskin tuntuisi hiukan kohtuuttomalta edellyttää haastateltavilta vastaavaa reflektiivisyyttä ja lukeneisuutta, tai jopa yhdistää heidän kantamansa politiikan määritelmä maailmansotien välisen ajan  ”porvarillisen valtaeliitin hegemoniapyrkimyksien palvelemiseen” (s. 142). Kun yksi haastateltava kykenee ainutlaatuisesti ymmärtämään omien politiikkakäsitystensä rajoittuneisuuden ja viittaa lähteenään ”Marxin Kalleen” tai ”johonkin suomalaiseen johtavaan kulttuuripersoonaan” jonka nimeä ei muista, käy mielessä, onko tässä tapauksessa ajatusten trickle down vain onnekkaasti tapahtunut tutkijalle mieluisia kanavia pitkin (s. 145-146).

Vastarinnan jäljillä

Viimeisessä, tärkeimmässä ja pisimmässä osassa, ”Vastarinta verkostoissa”, Enbom pääsee rakentamaan tulkintansa vapaa-ajan toimintaan liittyneistä vastarinnan ulottuvuuksista. Arkisen ja kätketyn vastarinnan ilmauksia materiaalisista symbolisiin analysoineen Scottin, Thompsonin ja omaehtoista sekä omapäistä työläissubjektia teoretisoineen Lüdtken ohella tärkeitä inspiraation lähteitä ovat muun muassa Raimo Parikan, Satu Apon ja Seppo Knuuttilan työt. 1990-luvulla nämä tutkijat loivat Suomessakin pohjaa – Jari Ehrnroothin tapaan, mutta eri tulokulmasta – sellaiselle antropologisemmalle työväenhistorialle, jossa eri tavoin luonnehditut kansanomaisen kulttuurin pitkäkestoiset elementit (”kiistämisen kulttuuri”, ”kansanomainen vastarinta”, ”rajallisen hyvän malli”, ”herraviha”, ”luonnonoikeusajattelu”, ”moraalitalous”, jne.) vaikuttivat modernissa työväenliikkeessä, muokaten sen tulkintaa ja ilmenemistapoja.[6] Enbom viittaa mm. Sami Suodenjokeen yhtenä lähestymistavan menestyksellisenä hyödyntäjänä.[7]

Ensimmäinen pääluku käsittelee huumoria vastarinnan välineenä. Valinta on hyvä, sillä huumoria voi vakavissaan pitää erittäin tärkeänä osana arkista vallan kyseenalaistamista ja horjuttamista monenlaisissa yhteiskunnissa.[8] Esimerkiksi urheilukilpailuissa ja lavasteissa toheltavaa suojeluskuntalaista, virkavallan nolaamista ja hioutuneisuudessaan ja iskevyydessään antoisaa, ”luotettavia” ulkopaikkakuntalaisia työnhakijoita koskevaa kaskuperinnettä (”Päivää olen Pälkäneeltä, kuulun suojeluskuntaan!”) myös analysoidaan erittäin taitavasti. Enbom luovii vaivattomasti niin kotimaisen perinteentutkimuksen kuin vietnamilaisten tehdaskaskujenkin maailmassa, ja kykenee argumentoimaan vankalta teoriapohjalta miksi ja miten eri anekdootit liittyivät tehtaan ja valkoisen Suomen hegemonista esitystä murentavaan, jaettuun vastahankaiseen ymmärrykseen. Suorituksen haastavuutta lisää se, että merkittävä osa aineistosta ei sisällä oikeastaan minkäänlaisia suoria viittauksia politiikkaan.

Toinen pääluku käsittelee materiaalista valtaa ja vastarintaa muun muassa huviveron kierron, talkootyön ja poliittisesti motivoituneiden irtisanomisten sekä irtisanottujen tukemisen kautta. Kuten tekijä itsekin toteaa, toiminnan vastarinnaksi lukeminen on usein avointa tulkinnoille. Veronkiertoa todennäköisesti tapahtui erivärisissä ja värittömissäkin tilaisuuksissa, ja talkootyö oli vanha ja vakiintunut instituutio, joskin riippumattomalle työväenliikkeelle elintärkeä. Kauppalaa ylivoimaisen vaalimenestyksen turvin johtanut työväenliike tuki seuroja rahallisesti. Osuusliike Koitolla, kauppalalla ja kauppalan työnvälityksellä oli merkittävä roolinsa tehtaasta riippumattomien työpaikkojen löytämisessä järjestöaktiiveille tai poliittisista syistä irtisanotuille, mikä näkyy haastateltujen työurissa. Näin työväenliike saattoi rakentaa omaa mahdollisuuksien maailmaansa. Epävirallisen avun kohdalla on aina pakko muistuttaa sekä muistitiedon vinoumista – esimerkiksi köyhäinavusta ei ehkä kerrottu, mutta sitä saatettiin silti nauttia – että mittaamisen tärkeydestä ja hankaluudesta.[9]

Avointa vastarintaa koskevassa luvussa tarkastellaan julkisia symbolisia esityksiä, kuten lippujen ja punavärin käyttöä, ja punaisten kaatuneiden muistamista. Luku palauttaa mieleen toisaalta tukahduttamistoimien keskeisyyden, toisaalta sen kovan taustan, jota vasten kaikki näyteltiin. Alun perin fasistista liikehdintää vastaan suunnatut kiihotus- ja puserolait johtivat vasemmistoon sovellettuna Seppo Hentilän purkamiin absurdeihin keskusteluihin sallituista punaisen sävyistä, poliisi jahtasi väkijoukossa Kansainvälisen laulajia ja punaisissa housuissa juokseminen tehtaan kilpailussa oli jo legendaarinen protesti. Työväentalon pakkoliputus valkoisten voiton päivänä oli symbolinen aggressio ja häpäisy, joka pyrki nujertamiseen, ei integraatioon. Valkeakosken Työväen Näyttämön 30-vuotishistoriikkiin vuonna 1938 liitetty luettelo edesmenneistä aktiiveista (s. 224) oli käytännössä lista 20 vuotta aiemmin tapetuista. Kuten haastateltavien kielenkäyttö tuo esille, kuuluminen punaiseen leiriin hahmotettiin arjessa usein kuulumisena verisitein tiettyyn lajiin, ei luokkakantaisuutena. ”Mutta kun olin semmoisessa pesueessa syntynyt, missä kuusi veljeä ja sisko katselivat pitkin rautaa vuonna kahdeksantoista, niin tiesi minkä oli imenyt jo äidin maidosta.” (s.251)

Enbomin johtopäätökset ovat ilmeiset: vapaa-ajantoiminnan protestikulttuurissa ”syntyi kudelma, jossa kietoutuivat yhteen modernin kansalaistoiminnan mukainen järjestökulttuuri ja kansanomaisen vastarinnan perinne.” (s. 225) Enbom painottaa alhaalta tulevaa käytevoimaa, jota ajan työväenliike epäonnistuneena ratkaisuna yritti kanavoida edustukselliseen toimintaan. Perimmäisenä kittinä toimii niukasti avattu luokan, luokkamuodostuksen ja luokka-aseman käsitteistö. Toiminta on lopulta tulkittavissa osaksi sekä kansallista että jopa kansainvälistä työväenliikettä.

Kirjassa ”osoitetaan” tuloksia ja viitataan objektiivisiksi kuvattuihin, mutta rajoittuneille tutkittaville tiedostamattomiin sosiaalisiin prosesseihin. Teoksen voi nähdä myös tiettyyn traditioon vahvasti tukeutuvana tulkintana, joka on teoriapainotteisuudessaan johdonmukainen, mutta ei vesitiivis. Riskinä on, että vastarintataistelijaksi värvätään liian kevyin perustein, ja jokaisesta kahnauksesta tehdään hypoteettisen jäävuoren huippu. Yleisellä tasolla esitetty muotoilu ”Usein unohdetaan, että mellakoiksi tai rähinöiksi luonnehditut mielenilmaukset nojaavat todellisuudessa pitkälle vietyyn organisaatioon ja laajojen kansankerrosten tukeen ja hiljaiseen hyväksyntään” (s. 226-227) kuulostaa lähes kryptiseltä esimerkiksi vuoden 2014 itsenäisyyspäivän mellakantapaisen kansalaiskeskustelussa  saaman hyytävän vastaanoton valossa.

On tavallaan harmi, ettei Enbomin teos käsittele kootummin ja perusteellisemmin tehtaan johdon toimintaa ja itseymmärrystä, sillä tietyllä tavalla juuri se tuntuu tukevan voimakkaimmin ja konkreettisimmin kirjan johtopäätöksiä. Jos yhtiö todella irtisanoi, palkkasi, painosti ja palkitsi työntekijöitä merkittävissä määrin pelkkien harrastusyhdistysjäsenyyksien perusteella, ja näki vaivaa itse hallitsemansa kilpailevan toiminnan kehittämiseksi, sen johdon on täytynyt olla vakuuttunut Valkeakosken Jyryn ja Valkeakosken Työväen Näyttämön muodostamasta vaarasta. Taloushistoriallisesta näkökulmasta tieto siitä, että työvoimaa valikoitiin lähtökohtaisesti täysin tuotannon ulkopuolisin perustein ja henkilöstölle maksettiin 10 prosentin bonuksia vuosipalkan päälle poliittisten julistusten allekirjoittamisesta (työväenliikkeestä irti sanoutuneille maksetut ns. riimirahat) saa muussa tapauksessa suorastaan epäilemään moisen tuhlauksen mahdollistaneiden kilpailun esteiden olemassaoloa.[10] Työntekijöille tilanne oli repivä, sillä heitä painostettiin valitsemaan ja vaihtamaan ystävänsä, sosiaaliset verkostonsa ja harrastuksensa leirien mukaan. Sen työväen, joka eri syistä päätyi valitsemaan Seurahuoneen, historia odottaa vielä kirjoittajaansa, joka kurkistaisi teorian rakentaman vastarinnan muurin yli.

Enbomin pro graduun perustuva kirja on monin paikoin erinomaista tutkimusta, joka olisi kunniaksi väitöskirjallekin. Sen keskeinen ansio on aito pyrkimys soveltaa uudessa empiirisessä tutkimuksessa monia ideoita, jotka ovat olleet jo pitkään läsnä suomalaisessa sosiaalihistoriallisessa kirjallisuudessa metodologisina ohjelmina, käsitteinä tai ehdotuksina. Työn paneutuneisuus ja perusteellisuus sekä korkeatasoinen tieteellinen argumentaatio tarjoavat hyvän tilaisuuden pohtia kriittisesti myös lähestymistapojen toimivuutta ja työväenhistorian suuria suuntakysymyksiä.

Sakari Saaritsa

 

Kirjallisuutta

Apo, Satu: Naisen väki: Tutkimuksia suomalaisten kansanomaisesta kulttuurista ja ajattelusta. Hanki ja jää 1995.

Apo, Satu: Rikastuminen, työ ja supranormaali vanhassa kansanomaisessa ajattelussa. Parikka, Raimo (toim.): Työväestö ja kansakunta. Väki voimakas 10. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 1997. 7-26.

Ehrnrooth, Jari: Sanan vallassa, vihan voimalla: Sosialistiset vallankumousopit ja niiden vaikutus Suomen työväenliikkeessä 1905-1914. SHS 1992.

Gribaudi, Maurizio: Itinéraires ouvriers. Espaces et groupes sociaux à Turin au début du XXe siècle. Éditions de l.École des Hautes Etudes en Sciences Sociales 1987.

Grieco, Margaret: Keeping it in the Family: Social Networks and Employment Chance. Tavistock 1987.

Hareven, Tamara K.: Family time & industrial time: The relationship between the family and work in a New England industrial community. Interdisciplinary perspectives on modern history. Cambridge University Press 1982.

Kettunen, Pauli: Poliittinen liike ja sosiaalinen kollektiivisuus: Tutkimus sosialidemokratiasta ja ammattiyhdistysliikkeestä Suomessa 1918-1930. Historiallisia Tutkimuksia 138. SHS 1986.

Kettunen, Pauli: Suojelu, suoritus, subjekti: Työsuojelu teollistuvan Suomen yhteiskunnallisissa ajattelu- ja toimintatavoissa. Suomen Historiallinen Seura 1994.

Knuuttila, Seppo: Kansanhuumorin mieli: Kaskut maailmankuvan aineksena. SKS 1992.

Koivuniemi, Jussi: Tehtaan pillin tahdissa; Nokian tehdasyhdyskunnan sosiaalinen järjestys 1870-1939. Bibliotheca historica 64. Helsinki: SKS 2000.

Lewis, Ben: Foice Martelo: A Outra História do Comunismo Contada Em Anedotas Comunistas. Guerra e Paz 2008. [Alkup. “Hammer and Tickle: A History of Communism Told Through Communist Jokes”.]

Parikka, Raimo: .Varo veli, topora yksin matkustaa. . Rahvas, vastarinta, politiikka. Parikka, Raimo (toim.):Työväestö ja kansakunta. Väki voimakas 10. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 1997. 99-171.

Passerini, Luisa: Fascism in Popular Memory; The Cultural Experience of the Turin Working Class. Cambridge 1988.

Rentola, Kimmo: Toinen kirja. Aalto, Seppo & Rentola, Kimmo: Karkkilan eli Högforsin ja Pyhäjärven, entisen Pahajärven ihmisten historia. Karkkilan kaupunki 1992. 249-922.

Saaritsa, Sakari: Beneath Moral Economy: Informal Assistance in Early 20th Century Finland. European University Institute 2008.

Saaritsa, Sakari: The poverty of solidarity: the size and structure of informal income smoothing among worker households in Helsinki, 1928. Scandinavian Economic History Review 59 (2011), 102-127.

Spoof, Sanna Kaisa: Savikkojen valtias: Jokelan tiilitehtaan sosiaalinen ja fyysinen miljöö. Suomen muinaismuistoyhdistys 1997.

Suodenjoki, Sami: Kuriton suutari ja kiistämisen rajat. Työväenliikkeen läpimurto hämäläisessä maalaisyhteisössä 1899–1909. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki 2010.

 

*****

[1] Esim. Spoof 1997; Koivuniemi 2000; Rentola 1992. Kansainvälinen tutkimus on kiinnittänyt huomiota myös siihen, miten tärkeitä kontaktit ulos yhdyskunnista saattoivat olla työväestön liikkumavaralle, ja miten työnantajat ovat pyrkineet tietoisesti eristämään yhteisöjä rekrytointipolitiikalla ja yhdyskuntasuunnittelulla. Hareven 1982; Grieco 1987.

[2] Kettunen 1986, 130-133; Kettunen 1994, 161-162, 182, 224-225, 246-249, 258-260.

[3] Gribaudi 1987.

[4] Passerini 1988.

[5] Ks. Saaritsa 2008, 101-106.

[6] Ks. esim. Parikka 1997; Apo 1995; Apo 1997; Ehrnrooth 1992; Knuuttila 1992.

[7] Suodenjoki 2010.

[8] Vrt. Lewis 2008.

[9] Saaritsa 2011; Saaritsa 2008, 165-172.

[10] Kalliilta vaikuttavaan, lapualaisvuonna 1929 käyttöön otettuun sopimusjärjestelmään sisältyi tosin myös taloudellisesti tärkeä velvoite rikkuruuteen, jota Valkeakoskella pidettiin osasyynä suurten lakkojen esiintymättömyyteen (ss. 204-206.).

Posted in Kirja-arvostelut | Kommentit pois päältä artikkelissa Vastarinnan muuri

Johanna Peltoniemi: Valtatyhjiöstä väkivaltaan

Työväentutkimus vuosikirjan 2013 julkistamistilaisuudessa 29.11.2013 Työväenliikkeen kirjastossa  pidetty esitelmä.

Puolitoista vuotta sitten valmistunut historian pro gradu-tutkielmani Valtatyhjiöstä väkivaltaan – kehitys kohti kansallista konfliktia Suomessa 1917–1918 ja Espanjassa 1930-luvulla on vertaileva tutkimus kahdesta sisällissodasta. Näitä kahta sisällissotaa on historiantutkimuksessa rinnastettu aiemminkin, Suomessa esimerkiksi oikeushistorian professori Jukka Kekkonen ja Espanjassa historian professori Julián Casanova.  Sodista löytyy paljon yhtäläisyyksiä; suuria henkilötappioita sekä kytkentöjä aikansa kansainvälispoliittiseen tilanteeseen.

Suomen vuoden 1918 sisällissota aloitti sekä symbolisessa että kulttuurisessa mielessä sellaisten sisällissotien aikakauden, jossa Julián Casanovan mukaan punainen ja valkoinen puoli ottivat yhteen eli kommunistit vastaan fasismi. Suomen tavoin sama perusristiriita voidaan nähdä osana myös Espanjan sisällissotaa. Tutkimuksen hypoteesi on, että sotien tärkeimpänä taustatekijänä oli valtatyhjiö, joka täyttyi tai täytettiin väkivallalla.

Professori Michael Howard on esittänyt, että kilpailevien kansojen konfliktihakuisuus johtuu aina vallasta. Voidaanko tätä ajatusta ehkä jatkaa ja laajentaa koskemaan myös saman kansan sisäistä konfliktihakuisuutta? Lähestyin kysymystä professori Sidney Tarrow’n mahdollisuusrakenteen kautta. Tarrow’n teoriaa ei sinänsä ole tarkoitettu konfliktitilanteiden selittämiseen, mutta sen kautta voidaan tarkastella kansalaistoimintaa murrosaikana – ja murrosajastahan sisällissodissakin on kyse, joten tällä teorialla voidaan nähdä olevan mahdollisuuksia selittää myös sisällissodan kollektiivista toimintaa.

Tarrow’n mahdollisuusrakenteen mukaan viisi tekijää mahdollistaa konfliktiin suotuisan tilan. Ensinnäkin uusille toimijoille aukeaa mahdollisuus osallistua päätöksentekoon. Toiseksi vallitseva poliittinen kenttä on ryhmittymässä uudelleen ja vaikutusvaltaisia liittolaisia ilmaantuu lähinnä opposition puolelle. Lisäksi vallitsevan eliitin yhtenäisyys rakoilee ja lopulta valtion halu tai kapasiteetti tukahduttaa sitä haastavia liikkeitä vähenee.

Sotia tutkittaessa yleinen kysymys on, olisiko sota voitu välttää. Mikäli yhteiskunnassa on vahva, legitiimi hallinto ja yhteiskunnallinen tila on vakaa, on eri poliittisten organisaatioiden poliittinen strategia huomattavasti rauhanomaisempi kuin yhteiskunnassa, jossa Tarrow’n mahdollisuusrakenteen viisi kohtaa täyttyvät.

Konfliktihakuinen liike syntyy useimmiten silloin, kun mahdollisuudet sen ajaman asian onnistumiseen vaikuttavat todennäköisiltä. Legitiimin vallanpitäjän puuttuminen ja sitä seurannut valtatyhjiö oli sekä Suomen itsenäistymisvaiheen, että Espanjan 1930-luvun alkuvuosien poliittiselle tilanteelle yhtenäinen merkittävä tekijä. Espanjassa valtatyhjiö kehittyi hitaammin kuin Suomessa – tästä johtuen myös tutkimuksessani ajallinen tarkastelujakso on Espanjan osalta pidempi.

Espanjan valtiomuoto muuttui muutamassa vuosikymmenessä useaan otteeseen. 1800-luvun lopun ensimmäisen tasavaltakokeilun jälkeen Espanja oli monarkia aina toisen tasavallan syntyyn, vuoteen 1931 asti. Monarkian loppuaikaan sijoittui Primo de Riveran sotilasdiktatuuri vuosina 1923–1930. Tuolloin kuningasta ei kuitenkaan syösty vallasta. Ensimmäinen merkki valtatyhjiöstä Espanjassa ilmeni tammikuussa 1930, jolloin Primo de Riveran sotilasdiktatuuri hajosi. Vanha politiikka haluttiin hylätä ja Espanjan intellektuellit alkoivat valmistella tasavaltaa poliittisen vasemmiston tuella. Tasavallan julistaminen vuonna 1931 sai kansalta täyden tuen. Poliittinen tilanne oli kuitenkin kaikkea muuta kuin selkeä: pääministerin ja presidentin välistä hierarkiaa ei ollut määritelty selkeästi ja muutaman vuoden sisällä pidetyt kolmet Cortesin vaalit muuttivat parlamentin voimasuhteet vaali vaalilta.

Monessa maassa tasavallan perustaminen olisi saattanut riittää yhteiskunnan vakauttamiseen, mutta Espanjassa tilanne poikkesi yhdessä merkittävässä mielessä muista Länsi-Euroopan maista: työläisillä, suurella osalla maanviljelijöitä ja naisilla ei nimittäin ollut äänioikeutta. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus saatiin Espanjaan vasta vuonna 1933. Näin ollen, toisen tasavallan aloittaessa suurin osa väestöstä oli suljettu poliittisen päätöksenteon ulkopuolelle. Lisäksi poliittinen päätöksentekoprosessi oli korruptoitunut ja ainoastaan näennäisesti parlamentaarinen. Toinen tasavalta tarjosi Espanjassa mahdollisuuden valtatyhjiön ja demokratiavajeen aiheuttamien ongelmien korjaamiseen. Sen sijaan taloudellinen tilanne, kahden täysin vastakkaisen aatemaailman ja puolueen keskinäinen kilpailu, sekä maatalouskysymyksen kärjistyminen veivät pohjan uudistuksilta.

Suomessa valtatyhjiö syntyi ensisijaisesti vuoden 1917 aikana. Suuriruhtinaskunnassa valtiollista toimeenpanovaltaa olivat käyttäneet keisarin nimittämät virkamiehet, kenraalikuvernööri ja senaatti. Helmikuun vallankumouksen ja Venäjän keisarikunnan häviämisen myötä heräsi myös kysymys Suomen suuriruhtinaskunnan ylimmästä vallanhaltijasta. Edeltävän kymmenen vuoden aikana oli järjestetty kahdeksat eduskuntavaalit ja helmikuun vallankumouksen jälkeen Suomi ajautui kaaokseen ja valtiolliseen sekasortoon, jota ei onnistuttu selvittämään ennen lokakuun vallankumousta.

Itsenäistyvältä Suomelta puuttui valtiomuoto, joka saatiin vasta vuonna 1919. Vuoden 1918 alussa nimellisesti itsenäisessä Suomessa ei ollut legitiimiä vallan haltijaa. Näin ollen valtiovallan epäonnistumisen seurauksena avautui mahdollisuus sisällissodalle. Kummassakin maassa – Suomessa ja Espanjassa – sisällissotia edeltäneissä yhteiskunnallisissa olosuhteissa oli useita merkittäviä yhtäläisyyksiä valtarakenteiden heikkouden luotua tilaisuuden sisällissodalle: Poliittinen valta oli karannut vallanpitäjien käsistä, taloudellinen kriisi kiristi työväestön ja porvariston välejä, ja sosiaaliset ongelmat olivat kumuloituneet – oli puutetta sekä leivästä että työstä.

Suomen vuoden 1918 ja Espanjan vuosien 1936–1939 tapahtumien keskeisenä erona on pidetty lähinnä sitä, että Espanjassa sisällissota alkoi oikeiston aloittaman vallankaappauksen epäonnistuttua, kun taas Suomessa vasemmiston vallankumous ei ollut ainoa syy sisällissodan syttymiseen – valkoisten vapaussota olisi oletettavasti joka tapauksessa laajentunut paikallisia kahakoita suuremmaksi konfliktiksi. Valtatyhjiö loi kumpaankin maahan sellaiset yhteiskunnalliset olosuhteet, joissa sisällissodan oli mahdollista alkaa. Espanjassa poliittisia ongelmia ja sosiaalisia konflikteja ei voitu ratkaista parlamentaarisin keinoin ja Suomessakin parlamentaariset keinot ohitettiin käytännössä. Millään instituutiolla ollut riittävän vahvaa legitiimiä valtaa ylläpitää yhteiskunnallista järjestystä. Espanjassa tämä järjestelmä oli käytännössä olemassa, mutta ongelma oli, ettei silläkään ollut tarvittavaa voimaa estää sisällissodan syttyminen. Menetettyään väkivallan monopolinsa, valtio ei enää kyennyt estämään väkivaltaista vallankumous prosessia, joka johti molemmissa maissa kansalliseen konfliktiin ja sisällissotaan.

Tutkimustulosten keskeisin anti onkin se, että sisällissotien syntyä koskevan teorian kehittäminen Espanjan ja Suomen tapausten avulla näyttäisi olevan mahdollista. Yksi käyttämäni vertailevan metodin annin kiistakysymyksiä on, millä tavalla vertailun avulla voidaan yltää valideihin yleistyksiin. Kuitenkin on olemassa mahdollisuus siihen, että vertailevan metodin avulla saaduista jonkinasteisista yleistyksistä voisi olla hyötyä nykyisten kriisien hallinnassa.

Teoria on ytimeltään yleistys, vaikka ei ajaton tai universaali olisikaan. Suomen ja Espanjan tapausten nojalla teorian kehittämisen mahdollistaa se, että erilaisesta kansainvälisestä asemastaan ja historiastaan huolimatta maat kävivät samankaltaiset sisällissodat. Lisätutkimusta tämän teorian kehittäminen tietysti vaatisi, ja tarkasteluun olisi hyvä ottaa myös eri aikakausien sisällissotia, jotka eivät mahdu tähän sosialismi versus fasismi lokerikkoon. Esimerkiksi Jugoslavian hajoamisen ja Arabikevään jälkeiset konfliktit, samoin kuin Syyrian sisällissota, voisivat olla tutkimuksen ja teorian muodostamisen kannalta hedelmällisiä.  Joka tapauksessa, olisi toivottavaa, että erilaisten konfliktien, kuten sisällissotien tutkimuksen tarjoamaa informaatiota alettaisiin entistä enemmän valjastaa myös yhteiskuntatutkimuksen ja kriisinhallintaa koskevan tutkimuksen käyttöön.

Johanna Peltoniemi, YTM, FM Tampereen yliopisto

Posted in Uutiset | Kommentit pois päältä artikkelissa Johanna Peltoniemi: Valtatyhjiöstä väkivaltaan

Keravan museo: Kuvia tehtaista, työstä ja tekijöistä

Keravan uusi taide- ja museokeskus Sinkka tarjoaa jälleen mielenkiintoisen näyttelyn (30.10 – 29.12.2013), tällä kertaa laajan valokuvakokoelman teollisuudesta, työstä ja työväestä. Näyttely on toteutettu yhteistyössä Työväenmuseo Werstaan kanssa ja esittelee valtavan määrän hienoja valokuvia, jotka eivät ole aiemmin olleet esillä julkisesti.

”Teollisuuskuvanäyttely pohjautuu Tampereella sijaitsevan Työväenmuseo Werstaan kokoamaan näyttelyyn, jonka kuva-aineisto koostuu Osuustukkukaupan 142 000 kuvan kokoelmasta poimituista 101 vedoksesta. OTK:n monipuolisissa tuotantolaitoksissa valmistettiin tuotteita kahvista kenkävoiteisiin ja nauloista naisten muotipukuihin. Kuvat avaavat näkymiä mm. Sörnäisten vaatetustehtaille, kahvinpaahtimolle ja teknokemialliselle tehtaalle, Tampereen Pispalan tulitikkutehtaalle, Järvensivun lihanjalostustehtaalle sekä Kylmäkosken naulatehtaalle. Pääosa kuvista on valokuvaajien Eino Finnen ja Atte Hyvärisen ottamia.

Helsingin radan varteen Keravalle syntyi 1900-luvun alulla useita huomattavia tehtaita. Werstaan luomaa teemaa on jatkettu Keravan museon aineistolla. Museon kuvakokoelmat kertovat paikallisesta panimoteollisuudesta, tiiliteollisuudesta, puuteollisuudesta, metalliteollisuudesta ja kumiteollisuudesta. OTK:lla oli kattohuopatehdas Keravalla. Keravan Puuteollisuus valmisti ovia, ikkunoita ja huonekaluja, Stockmannin omistamat tehtaat: Keravan Puusepäntehdas huonekaluja ja Orno Metallitehdas valaisimia. Laadukkaimmat tuotteet olivat aikansa huippumuotoilua, esim. Ilmari Tapiovaaran Domus-tuoli ja Yki Nummen Lokki-valaisin, joita valmistetaan edelleen. Keravalla teollisuutta ikuistivat mm. valokuvaajat Eric Sundström, Foto Roos, Valokuvaamo Kolmio, Väinö Kerminen, E. Winnari, Mauno Mannelin, Veijo Laine, V. Hytönen, Kamera-keskus, Aarne Pietinen Oy ja Kalevi Hujanen. Näyttelyyn on keravalaisesta aineistosta valittu 199 kuvan kokonaisuus.”

Kuvien kautta valottuu esille menneiden aikojen Kerava, jota ei enää ole. Kuvissa ihmiset on ikuistettu usein töidensä äärellä, hiomassa, sorvaamassa, viimeistelemässä, tarkastamassa, pakkaamassa tai varastoimassa. Näyttely kertoo ajasta, jolloin huonekalut, valaisimet ja kumisaappaat eivät tulleet suomalaisiin koteihin kaukomaiden tehtailta, vaan ne tulivat hyvin usein Keravalta.

Suosittelen näyttelyä lämpimästi kaikille työväenhistoriasta kiinnostuneille, kannattaa tulla kauempaakin. Itse kävin näyttelyn avajaisissa alle kouluikäisten lasteni kanssa, jotka innolla katselivat valokuvia vanhasta Keravasta ja entisaikojen tehdassaleista, koneista, töistä ja ihmisistä. Toivottavasti myös koululais- ja opiskelijaryhmät löytävät tiensä näyttelyyn, joka on avoinna vuoden loppuun asti.

Teksti Pia Lohikoski 

 

***

 Kuvia tehtaista, työstä ja tekijöistä -näyttelyyn liittyy 3 luennon luentosarja jossa kuullaan luennot teollisuuskuvauksesta, tehdasympäristöjen uudesta elämästä sekä vanhojen kuvien uudesta elämästä. Luennot pidetään tiistaisin klo 18 Sinkan luentosalissa.

12.11. Pertti Mannelin: Teollisuuskuvaus ennen
19.11. Lauri Putkonen: Vanhat teollisuusympäristöt – rasite vai mahdollisuus?
26.11 Matleena Jänis: Jäniksenä Varkaudessa – teollisuuskuva dokumenttielokuvaajan käsissä

Taide- ja museokeskus Sinkka
Kultasepänkatu 2
04250 Kerava
info: 040 318 4300, sinkka(a)kerava.fi

Posted in Museot, Näyttelyt | Kommentit pois päältä artikkelissa Keravan museo: Kuvia tehtaista, työstä ja tekijöistä

Werstaalla tänään kahden uuden näyttelyn avajaiset

Maat, metsät, tehtaat

Uuteen tutkimukseen perustuva Maat, metsät, tehtaat -näyttely kertoo pitkästä 1950-luvusta. Kolmen museon yhteistyönä toteutettu Maat, metsät, tehtaat -näyttely pohjautuu Suomen Akatemian rahoittaman Onnen maa? -hankkeen tutkimustuloksiin. Hankkeessa kulttuurintutkijat analysoivat sodanjälkeiseen aikaan liitettyä nostalgiaa, aikakauden todellisuutta sekä yhteiskunnan muuttumista.

Tutkimushankkeessa pitkä 1950-luku alkaa sodan päättymisestä vuonna 1945 ja jatkuu aina 1960-luvun alkupuolen murroskauteen saakka. Pitkälle viisikymmenluvulle ominaisia olivat jälleenrakennus, puute, kova työnteko ja säädyllinen elämä. Maaseudulle raivattiin pientiloja, joet täyttyivät keväisin tukkilautoista ja tehtaita laajennettiin, jotta sotakorvaukset saatiin ajallaan maksettua. Lapsia oli pian kaikkialla. Suuret yhteiskunnalliset murrokset hyvinvointivaltion rakentaminen, maaseudun rakennemuutos, länsimainen kulutuskulttuuri ja ilmapiirin vapautuminen, toteutuivat kuitenkin vasta 1960-luvun jälkipuoliskolla.

Maat, metsät, tehtaat -näyttelyssä käsitellään suomalaisen yhteiskunnan muutosta arjen, kodin ja perheen, koulunkäynnin ja työnteon näkökulmista ja käännetään nostalgian taakse jääviä puolia näkyville. Näyttely haastaa mielikuvia vanhoista hyvistä ajoista aikakauden esineistön, valokuvien ja elokuvien välityksellä.

Näyttelyssä voi tutustua esimerkiksi Valmet 20-traktoriin, joka suunniteltiin kotimaiseksi työjuhdaksi sekä pelloille että metsiin, metsätyömiesten käsiä täristäneeseen moottorisahaan tai kotitalouksiin avuksi tulleeseen pulsaattoripesukoneeseen. Lapset voivat kavuta viisikymmenluvun tyyliin tehtyyn leikkiautoon ja muistelunurkassa kävijät pääsevät kertomaan omia muistojaan.

Näyttelyyn liittyy myös tänään julkistettu Onnen Aika? -tietokirja (Atena Kustannus). Pitkästä 1950-luvusta kertovan teoksen ovat toimittaneet tutkijat Kirsi-Maria Hytönen ja Keijo Rantanen.

Näyttelyn oheisohjelmassa on koko perheen tapahtuma Metkaa! Pelejä ja leikkejä 1950-luvun tyyliin lauantaina ja sunnuntaina 26.-27.10. sekä Iltamat 1950-luvun henkeen la 26.10. Lisäksi museolla on tutkimushankkeen tutkijoiden yleisöluentoja 31.10. alkaen torstai-iltaisin. Näyttelyyn on saatavilla myös opastettuja kierroksia sekä työpajoja eri-ikäisille.

Näyttely on tuotettu yhteistyössä Onnen maa? -tutkimushankkeen, Suomen maatalousmuseo Sarkan sekä Suomen Metsämuseo Luston  kanssa Koneen Säätiön tuella. Näyttely on avoinna Werstaalla 20.9.2013-23.3.2014. Tämän jälkeen näyttely siirtyy Suomen maatalousmuseo Sarkaan Loimaalle, missä se on avoinna vuoden 2014 lopulle ja edelleen Suomen Metsämuseo Lustoon, jossa näyttely on esillä vuonna 2015.

Karhu ja tähti – työtä, leipää ja menestystä

Näyttely kertoo Karhulan teollisesta historiasta valokuvin, elokuvin ja äänin. Mukana on myös kaikille tuttuja Karhulan lasitehtaan tuotteita, jotka tunnetaan karhun ja tähden kuvalla varustetusta logosta. Myös alkuperäinen Aalto-maljakko syntyi Karhulassa. Kymijoen rannan teollisuushistoria välittyy kuvista runsaan sadan vuoden ajalta ja Karhulan vilkas elämä 1950-luvun dokumenttielokuvista. Karhulakin on monen muun teollisuuspaikkakunnan tapaan kohdannut rakennemuutoksen ja alueen uudet toimijat saavat puheenvuoron videoteoksessa. Näyttely on Karhulan teollisuuspuistoyhdistyksen, Mediatehdas Dakarin ja Kymenlaakson museon tuottama.

Karhu ja Tähti -näyttely on esillä Työväenmuseo Werstaalla 20.9.2013-7.1.2014. Esillä on kolme kokonaisuutta :

– Karhu ja Tähti -videoteos
– Valokuvia Karhulasta
– Vanhoja elokuvia Karhulasta

***

Molemmat näyttelyt ovat huomisesta (pe 20. syyskuuta) alkaen avoinna yleisölle.  Blogimme suosittelee lämpimästi vierailua Werstaalla. Werstas sijaitsee Tampereen keskustassa Finlaysonin alueella osoitteessa Väinö Linnan aukio 8. Werstas kartalla.

Posted in Museot, Näyttelyt, Uutiset | Kommentit pois päältä artikkelissa Werstaalla tänään kahden uuden näyttelyn avajaiset

Linz 2013: Kansainvälistä tutkimusta kotityöntekijöistä

Kansainvälinen työväen- ja sosiaalihistorian ITH-konferenssi Linzissä, Itävallassa, käsitteli tänä vuonna kotityöntekijöiden (domestic workers, aiemmin kotiapulaiset) historiaa eri aikoina ja eri maanosissa. He olivat osa siirtolaisuusvirtaa. Työn perässä siirryttiin maalta kaupunkiin, maasta toiseen ja myös mantereelta toiselle, kun vaurastuneet yhteiskunnat palkkasivat maatalousvaltaisten maiden väestöä – ja nykyisin kehitysmaista tulevia. Kun sata vuotta sitten Yhdysvaltain ja Kanadan kotiapulaiset tulivat Euroopasta, mm. Irlannista ja Suomesta, niin nykyisin he ovat pääasiassa filippiiniläisiä. Siirtomaissa kohdemaan asukkaat ja alkuperäisväestö tekivät kotityöt. Miespalvelijoita, joista valkoiset käyttivät nimitystä ”boys”, tarvittiin paljon.

Nykyisin väestön ikääntyessä kotityöhön kuuluu enenevässä määrin vanhusten hoitoa: slovenialaiset käyvät koti- ja hoivatyössä Italiassa, ukrainalaiset Puolassa ja puolalaiset Saksassa, intialaiset ovat Etelä-Afrikassa ja arabimaissa. Filippiiniläiset ovat kotityössä kaikilla maailman mantereilla. Filippiinit säätelee valtion talouden alijäämää kotityöntekijöiden määrällä. Valtio määrää kiintiön sille, kuinka suuri osa kansalaisista voi lähteä työskentelemään ulkomaille.

Mielestäni tämän vuoden seminaarin tieteellinen taso oli poikkeuksellisen korkea. Se johtui osin siitä, että ensimmäistä kertaa konferenssin yhteydessä aiheesta väitöskirjaa tekevät pitivät omia sessioita ja yleisöesitelmiä.
ITH pitää ensi vuonna 50. konferenssinsa, jonka aiheena pakkotyön eri muodot. Aihetta käsitellään historiallisesti ja globaalisti niin maataloudessa, teollisuudessa, palvelusektorilla kuin seksiteollisuudessakin (Work and Compulsion: Coerced Labour in Domestic, Service, Agricultural, Factory and Sex Work, ca 1850-2000s).
Vuoden 2015 konferenssi pidetään ensimmäistä kertaa Linzin ulkopuolella, Berliinissä. Professorit Josef Ehmer ja Andreas Eckert valmistelevat konferenssia aiheesta työ ja ei-työ. Tämä kokous pohtii sitä, miten työ määritellään, kun kaikki työ ei välttämättä olekaan palkkatyötä. 2016 konferenssi on jälleen Linzissä, ja vuonna 2017 Gentissä.
ITH:n organisaatiota muutettiin. Konferenssin presidentti, joka on vielä vuoden ajan Berthold Unfried Wienistä, sai kolme varapresidenttiä: Susan Zimmermann Budapestista, Marcel van der Linden Amsterdamista ja David Meyer Wienistä. Konferenssin yhteydessä jatketaan väitöskirjan tekijöiden tapaamisia.

Marjaliisa Hentilä
Erikoistutkija, Työväen Arkisto

”Olemme työntekijöitä ja siksi meillä on oikeuksia”, totesi Tansaniasta kotoisin oleva Vicky Kanyoka Linzissä. Hän on vuosia toiminut kotityöntekijöiden aseman parantamiseksi Afrikassa. Hän edustaa Afrikkaa alan verkostossa, International Domestic Workers Network, jonka aloitteesta vielä tänä vuonna perustetaan maailmanlaajuinen ammatillinen kattojärjestö. Vicky Kanyoka puhui vuonna 2011 järjestetystä ILO:n kokouksesta, joka hyväksyi alalle sopimuksen numero 189. Se määrittelee kotityöntekijöille minimityöehdot. Tähän mennessä 11 maata on ratifioinut sopimuksen.

Etualalla saksalainen veteraanitutkija Ulla Plener Linzin konferenssissa. Hän on yli 50 vuoden ajan julkaissut tutkimusta kommunistisesta liikkeestä. Hänen saksalainen isoisänsä menehtyi Stalinin vainoissa. Hän on julkaissut tutkimuksen mm.Neuvostoliitossa vallinneesta terrorista kommunisteja kohtaan. Tämä on aihe, jota hän itäsaksalaisena on voinut käsitellä vasta kommunismin romahduksen jälkeen.

Posted in Uutiset | Kommentit pois päältä artikkelissa Linz 2013: Kansainvälistä tutkimusta kotityöntekijöistä

Workshop on Labour Markets in History: A Comparative Perspective

Taskassa kiinnostava workshop otsikon aiheesta lokakuun 24. 2013. Tilaisuutta isännöi Historical Economics and Development Group (HEDG), Department of Business and Economics, University of Southern Denmark. Ja paikkana on mainittu yliopisto.

Aikataulutus: Prospective speakers should submit a one page abstract and a short CV to Karol Borowiecki (kjb@sam.sdu.dk) no later than June 30, 2013. Notification of acceptance will be given by the end of July 2013. Full papers are due by October 1, 2013.

Lisätietoja: http://eh.net/content/workshop-labour-markets-history-comparative-perspective

Posted in Seminaarit | Kommentit pois päältä artikkelissa Workshop on Labour Markets in History: A Comparative Perspective