TEETKÖ TAI SUUNNITTELETKO GRADUA TYÖELÄMÄN, TYÖVÄESTÖn TAI TYÖVÄENLIIKKEEN HISTORIASTA?

Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura (THPTS) kutsuu opiskelijoita mukaan perinteiseen graduseminaariinsa maanantaina  12. helmikuuta 2024 klo 12–17 Helsinkiin Tieteiden talolle (Kirkkokatu 6).

Seminaarissa opiskelijoiden opinnäytteisiin liittyviä työpapereita kommentoivat alan tutkijat ja arkistojen edustajat. Paperit voivat olla historian, etnologian, folkloristiikan, uskontotieteen, kirjallisuuden, taidehistorian, sosiaalitieteiden, valtiotieteiden tai jonkin muun oppiaineen tutkimussuunnitelmia, joiden kohteena on tavalla tai toisella työ, työväestö, työväenliike tai työelämä. Voit osallistua seminaariin myös, mikäli opinnäytteesi aineisto on Työväen Arkistosta tai Kansan Arkistosta.

Ilmoittaudu tammikuun 11. päivään mennessä seuran hallituksen jäsenelle Ilkka Kärrylälle (ilkka.karryla@utu.fi). Liitä ilmoittautumiseesi yhteystietosi sekä noin sivun pituinen abstrakti tutkimuksestasi. Abstraktista tulee selvitä tutkielman aihe, tutkimuskysymys, aineisto sekä työn nykyinen vaihe (alku, keskivaihe, lähes valmis). Kerro myös yliopistosi, oppiaineesi ja työn ohjaajan/ohjaajien nimi.

Seminaarin hyväksytyt opiskelijat lähettävät enintään 10 sivun mittaiset seminaaripaperit viimeistään 20.1.2024 seminaarin järjestäjille, jotka toimittavat ne kommentoijille luettaviksi.

Tervetuloa esittelemään tutkimustasi, keskustelemaan tutkimuksen teosta ja tutustumaan muihin graduntekijöihin ja tutkijoihin!

Tiina Lintunen
Puheenjohtaja
Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura

Posted in Uutiset | Kommentit pois päältä artikkelissa TEETKÖ TAI SUUNNITTELETKO GRADUA TYÖELÄMÄN, TYÖVÄESTÖn TAI TYÖVÄENLIIKKEEN HISTORIASTA?

Pohjoismaiset työväenhistorian tutkijat kokoontuvat Tampereella 2025

Seuraava Pohjoismainen työväenhistorian konferenssi järjestetään Tampereella 7.-10. toukokuuta 2025. Konferenssiin odotetaan 150:tä esiintyjää kaikista Pohjoismaista ja niiden ulkopuolelta. Esitelmäkutsu julkaistaan maaliskuussa 2024.

Konferenssin järjestäjinä toimivat Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura sekä Tampereen yliopiston historian oppiaine. Päätapahtumapaikkana on Tampereen yliopisto. Järjestelyorganisaatiossa ovat edustettuina myös Työväenmuseo Werstas, Työväen Arkisto, Työväenliikkeen kirjasto, Kansan Arkisto, Lähihistorian tutkimuksen seura ja Suomen Taloushistoriallinen Yhdistys.

Pohjoismaisia työväenhistorian tapahtumia on järjestetty 1970-luvulta alkaen. Tuleva konferenssi on järjestyksessään 16:s. Edellinen Nordic Labour History Conference järjestettiin Kööpenhaminassa tammikuussa 2022.

Seuraa viestintää konferenssin kotisivulla ja osoitteessa nordiclabourhistory.org!

Finlaysonin työntekijöitä poistumassa tehtaalta työpäivän päätyttyä Tampereella 1940-1943. Kuva: Otso Pietinen, Museoviraston kuvakokoelmat. Lisenssi: CC BY 4.0.

Lisätiedot:
Sami Suodenjoki
THPTS ja Tampereen yliopisto
sami.suodenjoki(ät)tuni.fi
p. 050 4377 347

Posted in Uutiset | Kommentit pois päältä artikkelissa Pohjoismaiset työväenhistorian tutkijat kokoontuvat Tampereella 2025

Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran gradupalkinto Julia Jylhälle

Julia Jylhä.

Julia Jylhän opinnäyte ”Maailmaa palvelemaan”: Lapsipiikojen muistot työnteosta ja palveluspaikoista 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomessa on valittu parhaaksi työväen historian ja perinteen tutkimuksen alan pro gradu -tutkielmaksi. Palkinnon saajan on valinnut Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran (THPTS) arvioitsijaraati lukuvuosina 2019–2021 ilmestyneiden tutkielmien joukosta. Jylhän tutkielma on tehty Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa.

Jylhä tarkastelee pro gradu -tutkielmassaan 1800–1900-lukujen vaihteessa lapsuuttaan eläneiden entisten lapsipiikojen työmuistoja. Lapsipiikojen kokemusmaailman ja olosuhteiden ohella opinnäytetyö käsittelee ansiokkaasti sitä yhteiskunnallista muutosta, jossa köyhä ja maatalousvaltainen Suomi muuttui vähitellen vauraaksi ja teollistuneeksi hyvinvointivaltioksi.

Työ perustuu laajaan ja tutkimuseettisesti vaativaan muistitietoaineistoon. Tekijä pohtii aineistoon liittyviä eettisiä ja lähdekriittisiä kysymyksiä erittäin ansiokkaasti ja kypsällä tavalla. Metodologisesti työ on etevästi laadittu. Tutkimusaineiston analyysi on kauttaaltaan syvällistä, ja tekijä nivoo havaintonsa taitavasti laajempaan historiallisen kontekstin. Palkinnon valitsijaraati kiinnitti erityistä huomiota siihen, miten Julia Jylhä pro gradu -tutkielmassaan osoittaa itsenäistä tutkimusotetta, jossa tutkijan oma ääni ja oivallukset tulevat hyvin esiin. Jylhän tutkielman tulokset tullaan julkaisemaan Työväentutkimus vuosikirjassa syksyllä 2022.

THPTS:n gradupalkinto myönnettiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa, ja sen arvo on 300 euroa. Palkinnon saaja julkistettiin 11.2.2022.

Linkki Julia Jylhän tutkielmaan: https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2021062239397.

Posted in Uutiset | Tagged , , , | Kommentit pois päältä artikkelissa Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran gradupalkinto Julia Jylhälle

THPTS kesäseminaari 2021

Antti Harmainen & Mikko Kemppainen
”Paremman sosialismin” asialla
Uskonnon ja sosialismin synteesi suomalaisessa työväenliikkeessä
ensimmäisistä eduskuntavaaleista kansalaissotaan

Posted in Uutiset | Kommentit pois päältä artikkelissa THPTS kesäseminaari 2021

Työväen taide ja kulttuuri muutosvoimana -kirja ilmestyy syyskuussa

Työväen taide ja kulttuuri muutosvoimana. Kirjoituksia työväen musiikista, kirjallisuudesta,
teatterista ja muusta kulttuuritoiminnasta Toimittaneet Saijaleena Rantanen, Susanna Välimäki ja Sini Mononen. 544 sivua. Katso sisällys.

Eri alojen tutkijat käsittelevät laajassa kirjassa useita työväen taiteelle ja kulttuurille keskeisiä ilmiöitä sekä aiemmin työväen taiteen tutkimuksessa vähemmälle huomiolle jääneitä näkökulmia.

Työväen taide ja kulttuuri muutosvoimana tarkastelee työväen taidetta ja kulttuuritoimintaa Suomessa 1800-luvulta 2000-luvulle. Taiteen ja kulttuuritoiminnan merkitystä työväestölle pohditaan kuudessatoista artikkelissa niin huvina ja virkistyksenä kuin yhteiskunnallisena keskusteluna ja poliittisena liikehdintänä.

Artikkelikokoelmassa käsitellään muun muassa musiikkia, teatteria, kirjallisuutta ja kuvataidetta – iltamia, käsityökulttuuria, lyhytelokuvia, proletaarinäytelmiä, propagandakuvia, performanssia, laulujuhlia, arkkiveisuja, kisälli- ja ympäristölauluja. Näkökulmat vaihtelevat affektien politiikasta naisliikkeeseen ja taistolaisuudesta prekaariin 2000-lukuun.

Kokoelma tuo esiin, miten kaikkine ristiriitaisuuksineenkin työväen taide on luonut muutosvoimaista ajattelua, tunteiden ilmaisua, yhteisöllisyyttä, utopioita ja joukkovoimaa. Mutta se on ollut myös agitaation, väkivallan ja trauman alue. Työväen taiteella on kiistelty historiasta ja rakennettu tulevaisuutta, mutta mikä on työväen taiteen ja kulttuurin ja sen tutkimuksen merkitys nykypäivänä? Tähän eri alojen kirjoittajat vastaavat
kirjan artikkeleissa moninaisin tavoin.

Kirjan kirjoittajina ovat Jari Eerola, Kaarina Kilpiö, Vesa Kurkela, Jussi Lahtinen, Kalle Lampela, Mikko Lehtonen, Markus Mantere, Merja Minkkinen, Sini Mononen, Saijaleena Rantanen, MikkoOlavi Seppälä, Sami Suodenjoki, Irma Tapaninen, Timo ”Tipi” Tuovinen ja Susanna Välimäki. Kirjan ovat toimittaneet Saijaleena Rantanen, Susanna Välimäki ja Sini Mononen.

Työväen taide ja kulttuuri muutosvoimana. Kirjoituksia työväen musiikista, kirjallisuudesta,
teatterista ja muusta kulttuuritoiminnasta Ilmestyy: 25.9.2020.

Tutkimusyhdistys Suoni ry & Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura

Painettu kirja 28 € + postimaksu (Suomeen) 5 €. 25.9. mennessä tehdyn ennakkotilauksen hinta 20 € + 5 € postimaksu. Tilaukset osoitteesta suoni@suoni.fi.

Kirja on luettavissa vapaasti ilmestymisensä jälkeen sähköisenä versiona osoitteessa: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/166712

Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran verkkokirjat http://www.thpts.fi/julkaisut/muut-julkaisut/
Tutkimusyhdistys Suoni ry https://www.suoni.fi/julkaisut

Lisätietoja:
MuT, FM Saijaleena Rantanen
Tutkimusyhdistys Suoni ry & Taideyliopiston Sibelius-Akatemia
saijaleena.rantanen(at)uniarts.fi

Posted in Uutiset | Kommentit pois päältä artikkelissa Työväen taide ja kulttuuri muutosvoimana -kirja ilmestyy syyskuussa

TEETKÖ TAI SUUNNITTELETKO GRADUA TYÖELÄMÄSTÄ, TYÖVÄESTÖSTÄ TAI TYÖVÄENLIIKKEESTÄ?

Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura (THPTS) kutsuu opiskelijoita mukaan perinteiseen graduseminaariinsa perjantaina 7. helmikuuta 2020 klo 12–17 Helsinkiin Tieteiden talolle (Kirkkokatu 6).

Seminaarissa opiskelijoiden opinnäytteisiin liittyviä työpapereita kommentoivat alan tutkijat ja arkistojen edustajat. Paperit voivat olla historian, etnologian, folkloristiikan, uskontotieteen, kirjallisuuden, taidehistorian, sosiologian, valtiotieteiden tai jonkin muun oppiaineen tutkimussuunnitelmia, joiden kohteena on tavalla tai toisella työ, työväestö, työväenliike tai työelämä. Voit osallistua seminaariin myös, mikäli opinnäytteesi aineisto on Työväen Arkistosta tai Kansan Arkistosta.

Ilmoittaumisaikaa on jatkettu joulukuun 30. päivään 2019 asti. Ilmoittaudu seuran hallituksen jäsenelle Risto Turuselle (risto.turunen@tuni.fi). Liitä ilmoittautumiseesi yhteystietosi sekä noin sivun pituinen abstrakti tutkimuksestasi. Abstraktin tulee sisältää tutkielman aiheen, tutkimuskysymyksen, aineiston sekä työn nykyisen vaiheen (alku, keskivaihe, lähes valmis). Kerro myös yliopistosi, oppiaineesi ja työn ohjaajan/ohjaajien nimi.

Seminaarin hyväksytyt opiskelijat lähettävät enintään 10 sivun mittaiset seminaaripaperit viimeistään 17.1.2020. Paperit julkaistaan seuran kotisivuilla (www.thpts.fi), josta ne ovat tulostettavissa. THPTS maksaa työpaperin esittävien opiskelijoiden kohtuulliset matkakulut seminaariin.

Tervetuloa esittelemään tutkimustasi, keskustelemaan tutkimuksen teosta ja tutustumaan muihin graduntekijöihin ja tutkijoihin!

Tiedustelut: Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura

(Risto Turunen, risto.turunen@tuni.fi, Tiina Lintunen, tiina.lintunen@utu.fi)

Posted in Uutiset | Kommentit pois päältä artikkelissa TEETKÖ TAI SUUNNITTELETKO GRADUA TYÖELÄMÄSTÄ, TYÖVÄESTÖSTÄ TAI TYÖVÄENLIIKKEESTÄ?

Teollisuustyöväen kirjallinen kulttuuri askarrutti tutkijoita Werstaalla

Teksti: Sami Suodenjoki

Tutkimusprojekti Piston, Pen & Press järjesti Työväenmuseo Werstaalla 7. kesäkuuta 2019 konferenssin, jonka aiheena oli teollisuustyöläisten kirjallinen kulttuuri 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Ison-Britannian humanististen tieteiden tutkimusneuvoston rahoittama kolmevuotinen projekti syventyy ensisijaisesti brittiläisiin teollisuustyöläisiin lukijoina ja kirjoittajina, mutta Werstaan konferenssin tavoite oli ammentaa projektiin uusia näkökulmia myös saarivaltakunnan ulkopuolelta. Samalla tutkijoille avautui mahdollisuuksia ylirajaiseen verkostoitumiseen.

Strathclyden ja Manchesterin yliopistojen sekä kansallisen rautatiemuseon johtaman Piston, Pen & Press -projektin kurkottaa vahvasti akateemisen maailman ulkopuolelle. Välineinä tässä ovat yhteistyö Werstaan kaltaisten museoiden kanssa, suurelle yleisölle järjestettävät verkkokurssit, yhteisölliset lukupiirit, näyttelyt sekä musiikki- ja näytelmäesitykset.

Konferenssin puhujista osa edusti työväenjärjestöjä lähellä olevia museoita tai kirjastoja ja käsitteli kokoelmien käyttömahdollisuuksia työläisten kirjoituskulttuurin tutkimisessa. Esimerkiksi Oliver Betts (National Railway Museum, York) pohti esitelmässään keinoja siihen, miten tavalliset työläiset voidaan tehdä näkyviksi teollisuushistoriaa käsittelevissä museoissa. Lynette Cawthra (Working Class Movement Library, Salford) puolestaan puhui edustamansa työväenliikkeen kirjaston kampanjasta ei-akateemisten yleisöjen tutustuttamiseksi ”historiaan alhaalta”. Kampanjaan liittyi muun muassa työpajoja ja vuorokauden mittainen Hackathlon eli yhteistoiminnallinen ohjelmointitapahtuma seuraavan sukupolven protestityökalujen kehittämiseksi.

Erityisen kiehtova oli Ralphin Millsin (Leeds Industrial Museum) esitelmä työläisten valmistamista kipsiminiatyyreistä, joita katukauppiaat myivät ympäri Eurooppaa ja sen ulkopuolella 1800-luvulla. Näiden takareunuksia täyttäneiden miniatyyrien aiheina oli niin Napoleonin ja runoilija John Miltonin kaltaisia kuuluisuuksia kuin Venuksen tai Herakleen kaltaisia mytologisia hahmoja. Halpahintaisten miniatyyrien ostaminen oli mahdollista jopa työläisslummien asukkaille. Suomessa liikkuneiden kaupustelijoiden kapsäkkeihin kipsiminiatyyrit eivät kuitenkaan taitaneet levitä, joskin tätä pitäisi tutkia lisää.

Gordon Tait, Ewa Bergdahl, Ralph Mills ja Minna Sannikka käsittelivät työryhmässään yksittäisiä työväenkirjailijoita ja kirjallista kulttuuria tekstien ympärillä. Oikealla keskustelun vetäjä Oliver Betts Piston, Pen & Press -projektista.

Kirjallisuuden professori Magnus Nilsson (Malmön yliopisto) piirsi konferenssissa ruotsalaisen työväenkirjallisuuden kaaren 1800-luvun lopulta nykypäivään. Nilsson korosti, että Ruotsissa työväenkirjallisuus muodostaa kansallisen kirjallisuuden keskeisen juonteen ja kykenee tavoittamaan suuria yleisöjä. Esimerkiksi tehdastyöläisperheessä varttuneen Moa Martisonin (1890–1964) kirjoja on myyty toista miljoonaa. Työväenkirjallisuuden Ruotsissa saavuttama massasuosio ei kuulosta suomalaisittain kummalliselta, mutta monessa Euroopan maassa työväenkirjallisuutta joutuu etsimään paljon syvempää kirjallisuuden marginaaleista.

Tutkija Wiktor Marzec (Higher School of Economics, Pietari) analysoi esitelmässään yli sataa puolalaisten sosialistien kirjoittamaa omaelämäkertaa, jotka käsittelivät Venäjän vallan ajan loppuaikaa. Marzec toi esiin puolalaisen työväenliikkeen jakautumisen hyvin erilaisiin ryhmittymiin, joiden erot heijastuivat liikkeisiin kuuluneiden ihmisten tapoihin kirjoittaa itsestään.

Jane Weiss (City University of New York) paneutui Uudessa Englannissa toimineen Lowellin tekstiilitehtaan naistyöntekijöiden kirjalliseen kulttuuriin 1800-luvulla. Hänen mukaansa yli puolet Lowellin tehtaalaisnaisista osasi lukea ja kirjoittaa 1800-luvun alkupuolella, ja monet heistä pitivät jopa päiväkirjoja. Kirjallinen aktiivisuus puolestaan aktivoi naisia myös poliittiseen järjestäytymiseen ja työtaisteluihin. Weissin mielestä Lowellin tehtaalaiset ovat kuitenkin jääneet varjoon työläismiehiin keskittyneessä amerikkalaisessa työväenhistoriassa.

Historian professori Antony Taylor (Sheffield Hallam University) käsitteli kiinnostavasti brittiläisen vasemmiston tapaa käyttää omiin tarpeisiin kansallista perinnettä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Taylorin mukaan vasemmistolehdistö etsi luokkataistelun ilmauksia menneiltä vuosisadoilta esimerkiksi viittamalla anglosaksien kansankokouksiin ja vastarintaan normannivalloittajia vastaan. Sosialistikirjailija Robert Blatchford puolestaan rakasti balladeja Robin Hoodista, jonka hän näki maaseudun perinteisen järjestyksen murtajana. Jopa Robinson Crusoeta luettiin vasemmiston piirissä sosialistisena tekstinä, joka kuvasi uuden maailman rakentamista. Taylorin havaitsemalle ilmiölle voi löytää vastineita myös suomalaisesta työväenliikkeestä. Esimerkiksi Edvard Gylling käsitteli nuijasotaa suomalaisen talonpoikaiston yrityksenä irtautua ruotsinkielisten riistäjien ikeestä, kuten Petri Jussila kirjoittaa Gyllingin maatalouspolitiikkaa käsittelevässä väitöskirjassaan.

Konferenssin suomalaispuhujista Alpo Väkevä käsitteli suomalaisten työväenyhdistysten kirjastoja ja niiden sivistysihanteita 1800-luvun lopulla. Minna Sannikka puolestaan hahmotteli Työväen Kalenterin kehittymistä suomalaisten työväenyhdistysten yhteisjulkaisuksi 1890-luvulla ja tarkasteli kahta Työväen Kalenterin tavallisille työläisille järjestämää kirjoituskilpailua.

Marjaliisa Hentilän esitelmän aiheena oli työläisnaisille suunnattu kirjallinen äänioikeusagitaatio ja Hilja Pärssinen sen tuottajana. Samassa työryhmässä Risto Turunen käsitteli Finlaysonin tehtaalaisten käsinkirjoitettua Tehtaalainen-lehteä, josta ilmestyi viisikymmentä numeroa vuosina 1908–1917. Turunen kiinnitti huomiota erityisesti lehdessä käytettyihin eläin- ja konemetaforiin, joiden avulla kirjoittajat kuvasivat tehdastyöläisten oloja ja teollisia valtasuhteita.

Marjaliisa Hentilä keskustelemassa kirjallisista militanteista. Takana Risto Turunen, Wiktor Marzec ja Antony Taylor.

Konferenssin lopussa palattiin vielä esitelmiä yhdistäviin suuriin kysymyksiin: Mikä oikeastaan on teollisuustyöläinen? Eroaako teollisuustyöläinen kirjoittajana jotenkin muista työväenluokkaisista kirjoittajista? Miten voimme päästä käsiksi teollisuustyöläisiin myös lukijoina eikä pelkästään kirjoittajina? Mitkä lähteet voisivat valaista sitä, käyttivätkö he lukutupia ja kirjastoja tai kuuluivatko he lukupiireihin?

Pohdintaa herätti myös ihmisten, tekstien ja ideoiden ylirajainen liike. Lähtökohtana pohdiskelulle toimi runo, jonka Risto Turunen oli löytänyt Finlaysonin tehtaalaisten käsinkirjoitetusta lehdestä ja jossa viitattiin brittiläiseen työtaisteluun. Runo paljastui tarkemman jäljityksen tuloksena lainaukseksi amerikansuomalaisesta Säkeniä-aikakauslehdestä, ja se liittyi Britanniassa puhjenneeseen rautatieläisten valtakunnalliseen lakkoon. Miten brittiläinen työriita oli päätynyt amerikansuomalaisen työväenyhteisön kiinnostuksen kohteeksi ja miten siitä tehty  runo oli löytänyt tiensä edelleen tamperelaisen tehtaalaisyhteisön lehteen? Kiehtovasta kehästä puuttuisi enää se, että runon inspiroimina Finlaysonin työläiset olisivat keränneet lakkoavustusta ja lähettäneet sen brittiläisille rautatieläisille.

Konferenssijärjestäjien yhteenvedon jälleen esiintyi vielä lancasterilainen arkkiveisulaulaja Jennifer Reid, joka versioi suvereenisti brittiläisten katulaulajien osin murteellisia värssyjä 1700- ja 1800-luvuilta.

 

Posted in Uutiset | Kommentit pois päältä artikkelissa Teollisuustyöväen kirjallinen kulttuuri askarrutti tutkijoita Werstaalla

Työväestö ja demokratia – Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran kesäseminaari

Työväestö ja demokratia – Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran kesäseminaari 20.-21.8.2018, Työväenmuseo Werstas, Tampere.

OHJELMA

Maanantai 20.8.2018

10.30-10.45 Seminaarin avaus, Sami Suodenjoki, THPTS:n puheenjohtaja

10.45-11.45 Keynote I: Pauli Kettunen: Kansan valta ja työväenluokan historiallinen tehtävä – työväenliikkeen mennyt tulevaisuus

11.45-12.45 Keynote II: Pasi Ihalainen: Proletariaatin vallasta yhteistyöhön porvarillisten demokraattien kanssa. SDP:n eduskuntaryhmä demokratian määrittelijänä 1917-1920

12.45-14.00 Lounas (omakustanteinen)

14.00-15.00 Työryhmä I: Demokratiaa paikallistasolla

Sami Suodenjoki: Harvainvallan pönkittäjä? Työväestö ja valtuustojen perustaminen maalaiskunnissa 1865—1917

Petteri Systä: Ensi kertaa demokraattinen työväenkaupunki Tampere

15.00-15.30 Kahvitauko

15.30-17.00 Työryhmä II: Kommunistit ja ay-liike demokratiaa etsimässä

Raimo Parikka: SKP ja demokraattinen valtio 1944—1948

Kari Teräs: Kommunistikansanedustajat ja parlamentaarinen demokratia

Ritva Savtschenko: Ay-liike demokratiaa etsimässä?

17.00-17.30 Väki voimakas -kirjan esittely

18.00 Illanvietto

Tiistai 21.8.2018

9.15-10.15 Keynote III: Emilia Palonen: Kun meistä tuli me: radikaalia demokratiaa tekemässä

10.15-10.30 Kahvitauko

10.30-12.30 Työryhmä III: Demokratian kulttuuri- ja käsitehistoriaa

Ville Vahosalmi: Työväestö, demokratia ja populismi: vanha työväenliike populistisena joukkoliikkeenä?

Elina Hakoniemi: ”Sivistyksellisen demokratian” käsite sosiaalidemokraattisessa sivistyspolitiikassa ja -toiminnassa

Ilkka Kärrylä: Mihin katosi vaatimus taloudellisesta demokratiasta?

Jussi Lahtinen: Demokratia ja vasemmistolainen työväenliike 1970-luvun työläiskirjallisuuden kuvaamana

12.30-13.30 Lounas (omakustanteinen)

13.30-15.00 Työryhmä IV: Työväestön demokratian haastajia

Pekka Valtonen: Sosiaalidemokraatit ja kansakunnan eheytyspuhe 1920-luvulla

Petri Paju: Työväen demokratiavaatimukset ongelmana? Tehtaiden johtajien näkökulma ja toimet

Ilkka Levä: Neuvotteluoikeuslakko työväestön haastajana 1973

15.00-15.30 Seminaarin päätöskeskustelu

Lisätietoja ja ilmoittautumiset: Pete Pesonen (pete.pesonen@tyark.fi)

Vapaa pääsy. Kahvitarjoilun vuoksi pyydämme ilmoittautumaan viimeistään

15.8.2018. Tervetuloa!

Posted in Uutiset | Kommentit pois päältä artikkelissa Työväestö ja demokratia – Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran kesäseminaari

Eija Stark: Suomalaisen työläisen maalaiset juuret

Pekka Haatanen: Suomen maalaisköyhälistö tutkimusten ja kaunokirjallisuuden valossa. Porvoo – Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö 1968. 365 s.

Pekka Haatasen Suomen maalaisköyhälistö tutkimusten ja kaunokirjallisuuden valossa on laaja kuvaus suomalaisen maaseudun rahvaaksi nimetystä väestönosasta. Tutkimuksessa tarkastellaan maaseudun muuttunutta köyhyyttä 1600-luvulta 1960-luvulle. Huolimatta pitkästä aikajänteestä teoksen rakenne painottuu kuitenkin 1800- ja 1900-luvuille.

Teoksen kohottaminen yhdeksi työväentutkimuksen klassikoiksi on perusteltua suomalaisen työväestön historian ja itseymmärryksen vuoksi, jonka juuret olivat maaseudulla ja köyhissä oloissa. Täällä työväenliikkeen kannattajat olivat toiminnan alkuaikoina, 1900-luvun alussa, pääosin vähävaraisia maatyöläisiä tai torppareita. Jos siis haluaa ymmärtää työväestön ajattelua ja arvoja, tulee tutustua siinä taustalla vaikuttaneeseen maalaiskulttuuriin.

Haatasen maalaisköyhyys-tutkimus herättää huomiota ainakin kahdella tapaa. Ensiksikin sen jälkeen Suomessa ei ole kukaan yrittänyt piirtää köyhyyden historian kaarta yhtä laajalla pensselillä. Tähän on varmasti syynä Haatasen teos. Se on tarkasti rajatussa kohteessaan niin kattava, ettei myöhemmällä tutkimuksella ole ollut pakonomaista tarvetta ryhtyä selittämään köyhyyden historiaa uudestaan. Haatasen tutkimuskohteen ajallisen laajuuden mahdollisti tietysti aiempi tutkimus ja siellä esimerkiksi Veikko Piiraisen yksityiskohtainen kuvaus itäsuomalaisesta kerjäläisyydestä ja vaivaistoiminnasta (1958).i Toiseksi, Haatasen tutkimus erottuu edukseen kiihkottomalla tutkimusotteellaan ja analyysi on viileän terävää ilman paatoksellista myötäeläytymistä yhteiskunnan huono-osaisimpien asemaan.

Haatasen tutkimus on sosiaalipolitiikan väitöskirja. Ulkoisesti se avaa uusia uria ensinnäkin siinä, miten teokseen on sisällytetty valokuvia maaseudun savutuvista, metsäsaunoista ja tietysti köyhistä ihmisistä itsestään. Moni siihenastinen tutkimus oli ulkoiselta olemukseltaan minimalistista – tekstiä, numeroita ja taulukoita, kuten tieteellisen tiedon paljastavuudessaan oletettiin olevan. Innovatiivista tutkimuksessa on kuitenkin siinä käytetty kokonaisvaltainen ote tutkimuskohteeseensa: tutkimuksessa yhdistyvät taitavasti sosiaalipolitiikan, sosiaalihistorian, antropologian ja kirjallisuuden tutkimusten lähestymistavat.

Kun tutkimus valmistui 1960-luvun lopulla, kaunokirjallisuuden käyttäminen sosiaalipolitiikan tutkimuksissa ei ollut yleistä niin kuin ei ole vieläkään. Kenties tämän vuoksi Suomen maalaisköyhälistön lopussa on liitteenä menetelmäosio, jossa tekijä perustelee kaunokirjallisuuden etuja tutkittaessa historiallista todellisuutta. Osio on itsenäinen kokonaisuus ja toimisi sinällään omana artikkelinaan, sillä siinä Haatanen jaottelee ja analysoi köyhyyttä kuvaavan kaunokirjallisuuden kertojatyypit. Osion lopuksi hän perustelee sitä, miksi yhteiskuntatieteiden ja siellä erityisesti sosiaalihistorian tulisi enemmän hyödyntää kaunokirjallisia lähdeaineistoja. Haatasen mukaan erityisesti Suomessa siihen olisikin hyvät perustelut, sillä täällä on vankka realistisen kaunokirjallisuuden perintö, johon hän lukee kuuluvaksi Pietari Päivärinnan, Ilmari Kiannon, Joel Lehtosen, F. E. Sillanpään, Pentti Haanpään, Toivo Pekkasen ja Väinö Linnan. Tähän haasteeseen on myöhemmin tarttunut Matti Peltonen Matala katse -esseekokoelmallaan (1992).ii

Haatasen tutkimuksen päätehtävä on rakentaa kokonaiskuva köyhyydestä pitkällä ajanjaksolla ilman, että kaikki sanottu perustuisi perinpohjaiseen arkistotyöskentelyyn. Tutkimuksensa alussa hän pyytelee anteeksi aiheensa laajuutta. Kuitenkin jälkipolville tuo laajuus on ollut kirjan yksi tukevimmista pilareista. Historiantutkimuksena – jos Haatasen työtä sellaisena luetaan – se oli aikaansa edellä: menneisyyden ilmiöitä voidaan kuvata ja selittää myös ilman arkistolähteitä. Haatasen lähteinä kaunokirjallisuuden lisäksi ovat sanomalehtikirjoitukset, tilastot sekä aiempi tutkimus Suomen väestöoloista. Vielä 1960-luvulla tällaiseen tutkijanotteeseen tarvittiin jonkin toisen yhteiskuntatieteen edustaja – ja sitähän Haatanen oli – jotta tutkimus oli sellaisenaan mahdollista tehdä.

Sosiaalipolitiikan tutkimuksessa historiaa on toisinaan tarkasteltu tiedetty lopputulos silmällä pitäen. Oppialansa tyypillinen edustaja Haatanen onkin siinä mielessä, että tämä asenne löytyy myös häneltä – vahvimmillaan esimerkiksi tapauksessa, kun Haatanen kirjoittaa torpparilain ja Lex Kallion syntyvaiheista (s. 180):

Oikeudellinen kysymys – torppariasia – valtasi maatalouspoliittisessa keskustelussa etualan kokonaan tilattoman väestön kysymykseltä, jota suuremmassa määrin voitiin pitää taloudellisena kysymyksenä, suuren väestöryhmän toimeentulo-ongelmana. Autonomian ajan kaksi viimeistä vuosikymmentä kuluikin yhteiskuntapolitiikan tällä sektorilla torppareiden merkeissä, kunnes jälleen oli palattava tilattoman väestön kysymyksen pariin.

Aikalaisille ja asianosaisille maanomistuskysymysten tulevat päämäärät tuskin olivat näin hahmottuneita. Seppo Knuuttilan ytimekkään kiteytyksen mukaan: ”Kukaan ei palaa menneisyyteen viattomana.”iii Menneisyyttä tutkiva ja tulkitseva tietää, miten tutkittaville ihmisille lopulta kävi ja tätä refleksiivisyyttä olisi syytä odottaa kaikilta menneisyyteen kiinnostuksenkohteensa suuntaavilta tutkijoilta.

Haatasen tutkima ajankohta ja etenkin 1800- ja 1900-luku olivat suurten muutosten aikaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Ei liene liioiteltua väittää, että yksistään tuon noin vajaan kahdensadan vuoden aikana yhteiskuntamme muuttui rajummin kuin yhteensä sitä edeltäneenä viitenäsatana vuotena. Väestönkasvu, maatilatalouden rakenteelliset tekijät, elinajan odotteen nousu, koulutuksen laajeneminen, metsäteollisuuden synty ja teollistuminen ylipäätään, vaurauden kasvu ja teknologian kehitys ja moni muu seikka vaikuttivat siihen, millaiseksi laajamittainen maalaisköyhyys ensin muodostui ja miten siitä sitten päästiin eroon.

Läpi valitun aikajänteen Suomen maalaisköyhälistö tarkastelee suomalaisen köyhälistöksi nimitetyn sosiaaliryhmän koostumusta. Tutkimuksesta käy ilmi, miten tuon sosiaaliluokan koostumus vaihteli eri vuosikymmenellä. Haatanen kuvaakin niitä prosesseja, joilla yhteiskuntaluokka – jos maalaisköyhälistöä voi sellaiseksi nimittää – muodostuu ja miten ja minne tästä luokasta on siirrytty johonkin toiseen sosiaaliluokkaan. Maalaisköyhälistöä rajaava tekijä Haataselle, kuten monelle muullekin ennen häntä ja hänen jälkeen,iv on maanomistusolot, mutta sen lisäksi myös asumisolot, ruoka, terveys ja työ. Tämän vuoksi tutkimuskohde pysyy tarkkana koko ajan.

Teoksessa käydään läpi maaseudun 1800-luvun jälkipuolen suuret muutokset: väestön lisääntyminen ja maata omistamattoman yhteiskuntaluokan kasvu. Tähän prosessiin liittyi köyhyyden laajeneminen. Työtä ja toimeentuloa ei tahtonut riittää kaikille. Kulttuurisesti tämä tuotti käytäntöjä, joissa vaurastuva isäntäväki alkoi etääntyä alustalaisistaan: isäntäväki siirtyi kamariin nukkumaan ja rupesi syömään eri ruokaa, alkoi pukeutua ja käyttäytyä säätynsä mukaisella arvokkuudella, kun taas köyhtyvä ja vanhoja nautintaoikeuksiaan menettävä tilaton väestö muuttui yhä selvemmin omaksi rahvaanluokaksi.

Maatalousväestön keskelle repesi yhteiskuntaluokan mittainen kuilu. Oman yhteiskuntaluokan kokeminen tuotti ja tuottaa etnosetrisiä tuntemuksia: kyse on asenteesta, jonka mukaan omassa yhteisössä vallitsevat tavat ja tottumukset ovat oikeita ja parhaita mahdollisia, kun taas muissa yhteisöissä noudatetut käyttäytymis- ja menettelytavat ovat vääriä ja nurinkurisia. Usein maalaisköyhälistöön kuuluvien miespuolisten elämää leimasi vajaatyöllisyys, mikä sai aikaan sen, että talolliset ja muu yläluokka piti näitä laiskoina.

Kaunokirjallisuudesta löytyy esimerkkejä tästä ajattelusta, minkä Haatanen tuo esiin. Myös osaamattomuus ja passiivisuus nähtiin maaseutuköyhälistölle ominaisina piirteinä. Tähän tulkintaan varmaan vaikutti juuri kaunokirjallisuus, esimerkiksi Joel Lehtosen Putkinotkon kuvaus saamattomasta Juutas Käkriäisestä (1920). Haatanen kirjoittaa parempaa väkeä ärsyttäneen loisväen ”kevytmielisyys”, siis se, miten nämä eivät olleet kohtalonsa lyömiä ja katumuksen murtamia, vaan päinvastoin, he olivat yhtä hyvällä tuulella ja laskivat leikkiä siinä, missä tilallisetkin (s. 77).

Lehtosen tutkimus tuleekin lähelle folkloristiikkaa ja muuta kulttuurintutkimusta, jossa tarkastelukulma kohdentuu ihmisten totuttuihin ajattelumalleihin ja tapoihin. Haataslaisesti ajateltuna köyhyys elämänmallina on myös perinnettä, perinteellisiä käsityksiä, tietoa ja taitoa toimia maailmassa. Folkloristeille ja siellä esimerkiksi vanhojen kansansatujen, kaskujen tai sananlaskujen tutkijoille Haatasen teos onkin ollut arvokas väylä sellaiseen maailmaan, ”tutkimuskenttään”, jota ei enää ole.v Tutkimusaineisto ja tutkimusongelmat, kuten kansansaduissa kuninkaiden ja köyhän rahvaan väliset ristiriidat, avautuvat uudella tavalla, kun ne voidaan suhteuttaa 1800- ja 1900-luvun sadunkertojien sosiaaliseen todellisuuteen.

Suomen maalaisköyhälistön selitysvoimasta kertonee jotain se, että sitä siteerataan yhä lähes kaikissa suomalaisissa menneisyyteen suuntaavissa huono-osaisuus- tai yhteiskuntaluokkia käsittelevissä tutkimuksissa.vi Yksi syy tähän lienee Haatasen tavassa tulkita köyhyyttä historiallisesti toteutuneena mutta samalla ylisukupolvisena ilmiönä. Köyhyys oli joillekin elinikäinen kohtalo, toisin sanoen se fyysisenä olotilana ja sosiaalisena paikkana periytyi sukupolvelta toiselle ja se myös tuotti tapoja havainnoida maailmaa.

Mitä sitten muuttui 1800-luvulta 1960-luvulle tultaessa? Vuosisatojen ajan Suomessa elettiin luonnon armoilla. Suuret nälkävuodet harvensivat väestön rivejä ja hengissä selvinneillä oli katastrofin jälkeen joitain vuosia, ellei jopa vuosikymmeniä helpompaa. 1800-luvun jälkipuolelta lähtien teollistuminen, muuttoliike ja maatalouden kehittäminen vaikuttivat siihen, miksi maalaisköyhälistön ongelmia ei ratkaistu vain luonnon sanelemalla tavalla. Teollinen tuotanto, teknologian kehitys ja ihmisten muuttaminen teollisuuskeskuksiin työn perässä olivat avaintekijöitä, jotka haastoivat maaseudun mökkiläisyyden ja myöhemmin pienviljelijyyden järkevyyden.

Maaseudulta kotoisin olevien mutta aikuistuttuaan teollisten elinkeinojen ja palvelujen piirissä työllistyvien ihmisten elintaso kohosi pienviljelijöiden edelle. Köyhyys alkoi keskittyä suurten maareformien jälkeen alueille, joilla pientilojen omistajilla ei ollut mahdollisuuksia lisäansioihin elinkeinorakenteen yksipuolisuuden vuoksi. Suomalainen maalaisköyhyys on aina ollut myös maalaistyöttömyyttä, ja luonteeltaan se on ollut rakenteellista.

Tästä pitkästä jatkumosta huolimatta maalaisköyhien elämä myös muuttui 1800- ja 1900-lukujen kuluessa. Haatasen mukaan siinä missä 1800-luvun köyhän elämää leimasivat ajoittaiset nälkäjaksot, pettuleipä ja kerjuulla käynti, 1960-luvulla ruokaa riitti jo kaikille ”ja vieläpä varsin monipuolisesti.” Kirjoitusajankohdan olemassa oleva sosiaaliturva työttömyyden, sairauden, lapsirunsauden tai vanhuuden varalta saakin Haatasen aivan aiheellisesti toteamaan, että ero entisen ja uuden maalaisyhteiskunnan olosuhteiden välillä on suuri, eikä eri aikakausien ihmisten köyhyyttä voi verrata keskenään. Vertailu on kelpo menetelmä, kun halutaan tietää muutoksen laajuus tai syvyys, tai kun yksinkertaisesti ollaan kiinnostuneita ilmiön jatkuvuudesta ja ilmiöstä prosessina, mikä Suomen maalaisköyhälistö -tutkimuksen suuri anti nuoremmille tutkijasukupolville on. Pekka Haatasen klassikkotutkimuksen julkaisusta seuraava vaihe 1970-luvulla voidaan lukea esimerkiksi Matti Kortteisen Lähiöstä, jossa analyysin kohteena olivat maaseudulta kotoisin olevat kaupunkiin muuttaneet suuret ikäluokat.vii

Hämmästyttävintä on huomata se, että se, mikä 2000-luvulla Suomessa on köyhintä aluetta, niin sitä se on ollut jo 1800-luvulla. Haatasen tutkimuksen kirjoitusajankohtana, 1960-luvun lopulla, teollistuneen yhteiskunnan maalaisköyhälistön muodosti syrjäisillä alueilla asuva, vielä osin luontoistaloudesta elantonsa saava vanheneva ja määrällisesti vähenevä joukko. Ennen kaikkea Kainuu ja Itä- ja Pohjois-Suomi, jotka Haatasen tutkimuksessa edustivat viimeisiä maalaisköyhyyden pesäkkeitä, ovat tälläkin hetkellä väestä ja työmahdollisuuksista tyhjeneviä periferioita, joiden vetovoimaa yritetään nostattaa erämaaluonnolla hilloineen ja karhusafareineen.

Pekka Haatanen on myös siksi oivallinen klassikkoteoksen luoja, että hän on vuosikymmenien saatossa noussut juuri tällä teoksella suureen suosioon ja valokeilaan. Haatanen ei jatkanut maalaisköyhyyden, maalaisuuden tai köyhyyden teemoissa myöhemmissä tutkimuksissaan. Tässä voinee olla myös yksi syy Suomen maalaisköyhälistön ammentavuuteen: sen luonut tutkija ei ole ryvettänyt itseään myöhemmin muotiin tulleilla paradigmoilla.

i Piirainen, Veikko: Kylänkierrolta kunnalliskotiin. Savon ja Pohjois-Karjalan maaseudun vaivaishoitotoiminta vaivaishoidon murroskautena 1800-luvun jälkipuoliskolla. Suomen Historiallinen Seura 1958.

ii Peltonen, Matti: Matala katse. Kirjoituksia mentaliteettien historiasta. Hanki ja Jää 1992.

iii Knuuttila, Seppo: Tyhmän kansan teoria. Näkökulmia menneestä tulevaan. SKS 1992.

iv Soininen, Arvo: Maatalousväestö v. 1910 – tilasto ja todellisuus. Historiallinen Aikakauskirja 3/1976, 211–225; Markkola, Pirjo: Maaseudun työläisvaimot. Laine, Leena & Markkola, Pirjo (toim.): Tuntematon työläisnainen. Vastapaino 1989.

v Apo, Satu: Ihmesadun rakenne. Juonien tyypit, pääjaksot ja henkilöasetelmat satakuntalaisessa kansansatuaineistossa. SKS 1986; Knuuttila, Seppo: Kansanhuumorin mieli. Kaskut maailmankuvan aineksena. SKS 1992; Stark, Eija: Köyhyyden perintö. Tutkimus kulttuurisen tiedon sisällöistä ja jatkuvuuksista suomalaisissa elämäkerta- ja sananlaskuaineistoissa. SKS 2011.

vi Esim. historiantutkimuksesta Suodenjoki, Sami: Kuriton suutari ja kiistämisen rajat. Työväenliikkeen läpimurto hämäläisessä maalaisyhteisössä 1899–1909. SKS 2010; sosiaalipolitiikan tutkimuksesta Karisto, Antti et al.: Matkalla nykyaikaan. Elintason, elämäntavan ja sosiaalipolitiikan muutos Suomessa. WSOY 1997; folkloristiikan tutkimuksista Apo, Satu: Viinan voima. Näkökulmia suomalaisten kansanomaiseen alkoholiajatteluun ja -kulttuuriin. SKS 2001.

vii Kortteinen, Matti: Lähiö. Tutkimus elämäntapojen muutoksesta. Otava 1982.

Klassikko -sarjan muut blogikirjoitukset:

1.  Matti Hannikainen: Työväentutkimuksen klassikot puntarissa

2. Sakari Saaritsa: Laskevan työläisen kysymyksiä

3. Eija Stark: Suomalaisen työläisen maalaiset juuret

4. Kati Launis: Joukkosydän – työväenkirjallisuuden ohittamaton klassikko

5. Sami Suodenjoki: Sosialismi tuli murroksittain

Posted in Klassikot, Uutiset | Kommentit pois päältä artikkelissa Eija Stark: Suomalaisen työläisen maalaiset juuret

Globaali ja paikallinen Venäjän vallankumous

Sami Suodenjoen konferenssiraportti Essexin yliopiston konfrenssista Re-thinking the Russian Revolution of 1917 as a global event in local contexts 15-16.9.2017.

Kuluvana vuonna on paitsi juhlittu Suomen satavuotista itsenäisyyttä myös muisteltu Venäjän vuoden 1917 vallankumousta. Kumouksen merkitystä on pohdittu maailmalla kymmenissä tieteellisissä konferensseissa, joista yksi järjestettiin Essexin yliopistolla 15. ja 16. syyskuuta. Konferenssin teemana oli Venäjän vallankumous globaalina tapahtumana paikallisissa ympäristöissä.

Kapitalismi ei kukistunut, mutta itsenäisyysliikkeet saivat vauhtia

Konferenssin pääpuhujana oli historioitsija Steve Smith, joka tunnetaan ennen muuta Venäjän ja Kiinan vallankumouksia vertailevasta tutkimuksestaan. Lisäksi hän on juuri julkaissut Venäjän imperiumin kriisiä ja kumousta vuosina 1890-1928 käsittelevän laajan tutkimuksen Russia in Revolution, josta voi ounastella alan perusteosta.

Smith argumentoi esitelmässään, että Venäjän vallankumous epäonnistui päätavoitteessaan eli kapitalismin kukistamisessa – etenkin jos asiaa katsotaan vuosikymmenien perspektiivillä. Sen sijaan kumouksen toteuttajien näkökulmasta toisarvoinen tavoite toteutui paljon menestyksekkäämmin: Venäjän vallankumous todella antoi vauhtia kansojen vapautumiselle.

Kansallisen itsemääräämisoikeuden idean globaali läpilyönti ensimmäisen maailmansodan jälkeen ei tietenkään johtunut yksin lokakuun vallankumouksesta. Monin paikoin kehitykseen vaikutti kumousta enemmän Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilsonin talvella 1918 lausuma periaate kansojen oikeudesta hallita itse itseään. Silti Leninin politiikka, joka periaatteessa mahdollisti kansoille myös irtautumisen neuvostovaltiosta, omalta osaltaan edisti kansallisia vapautusliikkeitä eri puolilla maailmaa, ei vähiten Suomessa.

Britti-imperiumi bolshevikkipelon pyörteissä

Steve Smith käsitteli puheessaan myös bolshevismia fantasiana, joka herätti ihmisissä pelkoa ympäri maailmaa ja jota käytettiin sateenvarjoterminä monenlaisten oletettujen vihollisten, kuten maahanmuuttajien, tuomitsemiseen. Monin paikoin tämä ”punakammo” oli luonteeltaan avoimen antisemitististä.

Samaan aihepiiriin syventyi esitelmässään Ben Markham, joka pohti bolshevismin asettamaa haastetta brittiläisen imperiumin poliittisille päättäjille vuosina 1918-1921. Markhamin mukaan brittipoliitikot viljelivät bolshevikki-termiä löysästi ja näkivät kaikkialla imperiumin alueella merkkejä Venäjältä masinoidusta globaalista bolshevikkivallankumouksesta. Bolshevismin leviämistä ilmensivät päättäjien silmissä esimerkiksi eteläafrikkalaisten työläisten liikehdintä vuonna 1920 ja Intian lisääntyvät levottomuudet. Lähi-idästä brittijohdolle kantautui huhuja ”Bolshevistisen muslimiyhdistyksen” olemassaolosta, ja jopa Irlannin Sinn Feinissä nähtiin bolshevismin siemeniä. Toisin kuin brittijohdossa uumoiltiin, Venäjän sisäisten ongelmien työllistämillä bolshevikeilla oli kuitenkin olemattomat edellytykset rahoittaa brittihallinnon vastaista kamppailua siirtomaissa.

Kokonaan aiheettomia brittiläisen siirtomaahallinnon pelot kumousinnon tarttumisesta eivät toki olleet. Esimerkiksi Quebecin provinssissa Kanadassa työläisten liikehdintä ja asevelvollisuuden vastaiset mielenosoitukset saivat vauhtia Venäjän kumouksesta vuosina 1917-1918, kuten Mathieu Houle-Courcelles kuvasi esitelmässään. Protestit asevelvollisuutta vastaan johtivat yhteenottoihin mielenosoittajien ja poliisin välillä, mutta ne myös jakoivat paikallista työväenliikettä. Kanadan viranomaiset puolestaan leimasivat sodan vastustamisen kärkkäästi bolshevismiksi.

Venäjä 1917, Asturia 1934, Katalonia 2017

Ajallisesti pisimmälle Venäjän vallankumouksen vaikutuksen tarkastelun vei Matthew Kerry esitelmässään Espanjan Asturian vallankumouksesta vuonna 1934. Kerryn mukaan Asturian tapahtumia on kirjallisuudessa usein kuvattu harhaanjohtavasti lakkoiluksi, vaikka liikehdintä kehittyi suoranaiseksi sisällissodaksi ja johti 2000 ihmisen kuolemaan.

Asturian liikehdintään osallistui sosialistien rinnalla kommunisteja ja anarkisteja, ja he ottivat ohjelmaansa ja taktiikkansa malleja Venäjän vallankumouksellisilta. Esimerkiksi ajatus puna-armeijasta hyvin järjestettynä ja kurinalaisena kumouksen työkaluna vetosi asturilaisiin, joskaan sellaista ei käytännössä kyetty luomaan.

Asturian kumous tukahdutettiin kovin ottein parissa viikossa. Brutaalien rankaisutoimien vuoksi tapahtumasarja jäi elämään vasemmiston kollektiiviseen muistiin ja toimi myöhemmin mobilisaation käytevoimana Espanjan sisällissodassa.

Kerryn esitelmä herätti runsasta keskustelua, sillä Espanja separatistisine virtauksineen on kiinnostava esimerkki Venäjän kumouksen mahdollisista säteilyvaikutuksista. Ajankohtaisen särmän keskusteluun toivat käynnissä olevat Katalonian itsenäisyyspyrkimykset, sillä myös katalaanien liikehdintä sai aikanaan vaikutteita vuoden 1917 tapahtumista Venäjällä. Vaikutteet eivät tosin olleet suoraviivaisia, sillä Venäjän vallankumouksen vauhdittama vasemmiston nousu Kataloniassa pikemminkin tilapäisesti hillitsi katalaanien itsenäisyysliikettä, joka oli saanut vauhtia maailmansodasta.

Gramscin ja sionistien bolshevismi

Venäjän vallankumouksen ideologinen vaikutus eurooppalaiseen vasemmistoon ja erityisesti marxilaiseen teoreetikkoon Antonio Gramsciin nousi esiin Christos Efstathioun esitelmässä. Efstathioun mukaan Gramscin bolshevismia on jälkikäteen vähätelty, vaikka nuori Gramsci sai näkemyksiinsä runsaasti vaikutteita Leniniltä. Gramsci myös matkusti Neuvosto-Venäjälle vuonna 1922, joskaan matkasta ei tiedetä kovin paljon.

Länsi- ja eteläeurooppalaisen vasemmiston ohella Venäjän vallankumous herätti ristiriitaisia mielialoja itäisen Keski-Euroopan juutalaisväestössä, jonka piirissä eli vahvana ajatus omasta kansallisvaltiosta. Aiheesta puhuneen Jan Rybakin mukaan jotkut sionistit alkoivat vallankumouksen innoittamina julistaa vastustajikseen myös porvarillisen sionismin ja kuvitella uuden kotimaan rakentamista pikemminkin Neuvosto-Venäjälle kuin Palestiinaan. Tämänkaltaista sionistien radikalisoitumista näyttää tapahtuneen erityisesti alueilla, joissa esiintyi vallankumouksellista liikehdintää vuoden 1917 jälkeen.

Martin Previsic toi esitelmässään puolestaan esiin, miten maailmansodan kuluessa Venäjälle sotavangeiksi joutuneet toimivat vapauduttuaan bolshevismin viestinviejinä Balkanin alueella. Muun muassa Kroatian metsiin muodostui entisten sotilaiden joukkioita, jotka omaksuivat valikoidusti bolshevistisia ideoita ja niihin tukeutuen hyökkäilivät maanomistajia ja valtion instituutioita vastaan. Esitelmä kirvoitti keskustelua siitä, missä määrin tässä toiminnassa oli kyse bolshevistisesta aktivismista ja missä määrin pelkästä banditismista.

Tietoisesti ei-venäläinen vallankumous Saksassa

Toisin kuin epävakailla Itävalta-Unkarin ja Venäjän reuna-alueilla, Saksassa Venäjän vallankumouksen välittömät vaikutukset olivat lopulta suhteellisen vähäiset. Pelkoja bolshevikkien soluttautumisesta toki maalailtiin myös Saksassa, mutta enemmistösosiaalidemokraattisen puolue ja sen johtaja Friedrich Ebert suhtautuivat bolshevikkityylisen vallankumouksen ideaan avoimen torjuvasti. Tämä näkyi myös maailmansodan päättyessä marraskuussa 1918, jolloin Ebert junaili keisarivallan nurin ja otti vallan käsiinsä, mutta ryhtyi samalla määrätietoisesti rakentamaan puolueiden välistä yhteistyötä estääkseen Venäjällä tapahtuneen kumouskehityksen toistumisen Saksassa.

Kuva. Martin Platt (Bonnin yliopisto) esitelmöi punaisesta vaarasta vuosien 1918 ja 1919 Saksassa. Vieressä Martin Previsic (Zagrebin yliopisto).

Kulttuuriset vaikutukset

Konferenssissa saivat huomiota myös Venäjän vallankumouksen kulttuuriset vaikutukset. Omassa esitelmässäni luotasin Venäjän vallankumousten heijastumista vuonna 1917 painettuihin suomalaisiin arkkiveisuihin, ja Oxana Ignatenko Desanlis puolestaan käsitteli venäläisen satiirilehdistön tapaa käsitellä kumousta.

Mielenkiintoisen lisän konferenssiin toi Myroslava Hartmondin esitys Venäjän vallankumouksen vaikutuksesta muotisuunnittelija Coco Chaneliin. Chanel tutustui ennen maailmansotaa Pariisissa venäläiseen suuriruhtinas Dmitri Pavlovitsh Romanoviin, jonka kanssa hänellä oli myös romanssi sen jälkeen kun Romanov oli paennut kumousta Sveitsiin vuonna 1917. Lisäksi Chanel työllisti Venäjältä emigroituneita prinsessoja muodintekijöinä.

Myöhemminkin Venäjän tapahtumien vaikutus on näkynyt Chanelin mallistoissa esimerkiksi keisarillisen Venäjän ja Neuvosto-Venäjän symbolien käyttönä.

Hartmondin esitelmä tarjosi tärkeän muistutuksen siitä, miten merkittävä rooli venäläisillä emigranteilla oli vallankumousta ja bolshevismia koskevien mielikuvien rakentajina Euroopassa ja Yhdysvalloissa vuoden 1917 jälkeen.

Lenin-kultti ja sen kumoaminen

Konferenssin yhteyteen Colchesterin kampukselle oli pystytetty vaikuttava näyttely Lenin-kuvastosta ja sen alas raastamisesta (FALLEN. Revolution — Propaganda — Iconoclasm Exhibition, esittely alla). Näyttelyssä on esillä kumousajan avantgarde-taidetta ja sosialistista realismia sekä Niels Ackermannin upea valokuvasarja, joka käsittelee Ukrainassa viime vuosina alas kaadettuja Lenin-monumentteja.

Näyttelyn esittely 9.16 min

Näyttelyn vetonaula on silti luonnollisen kokoinen mallinnos sormesta, jolla 100-metrinen Lenin olisi näyttänyt suuntaa vallankumoukselle Neuvostojen palatsin huipulla Moskovassa. Harva esine kertoo yhtä havainnollisesti rakentamatta jääneen Neuvostojen palatsin mittakaavasta ja samalla Stalinin aikana muodostuneesta Lenin-kultista.

Kuva. Mallinnos Neuvostojen palatsin huipulle suunnitellun Lenin-patsaan sormesta Colchesterin yliopistokampuksen galleriassa.

Missä maaliskuun kumous?

Essexin konferenssin parasta antia oli bolshevismin käsitteen monipuolinen erittely. Esitelmissä bolshevismi nousi esiin yhtäältä työväen ja radikaalien ryhmittymien liikehdintää ohjanneena mallina, toisaalta metaforana, jota vallanpitäjät käyttivät kärkkäästi poliittisten vastustajiensa tai ylipäänsä yhteiskunnallisten reformivaatimusten torjumiseen.

Huomionarvoista konferenssissa oli se, että useimmat esitelmöitsijät puhuivat Venäjän vallankumouksesta yksikössä ja tarkoittivat sillä lokakuun bolshevikkikumousta. Maaliskuun vallankumouksen unohtaminen on suomalaisnäkökulmasta hämmentävää, olihan keisarivallan kaatuminen keväällä 1917 Suomen tapauksessa yhteiskunnallisilta vaikutuksiltaan yhtä järisyttävä käännekohta kuin lokakuun kumous.

Jos jotain jäin konferenssilta kaipaamaan, niin keskustelua lähteistä ja metodeista. Liian usein tämänkaltaisissa teemakonferensseissa historioitsijat vain kertovat miten asiat missäkin menivät avaamatta yhtään sitä, millaisin välinein he ovat tulkintoihinsa päätyneet. Juuri lähteiden ja niiden analyysimenetelmien esittely voi olla kaikkein kiinnostavinta antia tietyn alueen oloihin ja tapahtumiin perehtymättömille kollegoille, kuten omankin esitelmäni jälkeisessä keskustelussa huomasin.

Sami Suodenjoki

 

Posted in Esitelmät, Museot, Seminaarit, Uutiset | 1 Comment